Evästeasetukset

Käytämme evästeitä tarjotaksemme paremman käyttökokemuksen ja henkilökohtaista palvelua. Suostumalla evästeiden käyttöön voimme kehittää entistä parempaa palvelua ja tarjota sinulle kiinnostavaa sisältöä. Sinulla on hallinta evästeasetuksistasi, ja voit muuttaa niitä milloin tahansa. Lue lisää evästeistämme.

Presidenttiehdokas Alexander Stubb
Kokoomus.fi / Julkaisut / Politiikka / Alexander Stubbin puhe ylimääräisessä puoluekokouksessa

Alexan­der Stub­bin puhe ylimää­räi­sessä puolue­ko­kouk­sessa

Julkaistu:

Alexan­der Stub­bin puhe kokoo­muk­sen ylimää­räi­sessä puolue­ko­kouk­sessa 28.10.2023 Dipo­lissa Espoossa.

Muutok­set puhut­taessa mahdol­li­sia.

Hyvät ystä­vät, kära vänner, 

On suuri kunnia seistä edes­sänne tänään täällä Espoon Dipo­lissa, tasan 1,5 km matkan päässä tuosta Lehti­saa­ren synnyin­ko­dis­tani. Pitkän matkan olemme yhdessä kulke­neet. Kun lähdin tälle reis­sulle vuonna 2004, en olisi koskaan kuvi­tel­lut, mihin se voisi johtaa. Suzanne näyt­tää olevan tästä samaa mieltä. 

Muis­tan vielä­kin, miten ensim­mäi­senä vaali-iltana jännitti. Olin tehnyt hyppäyk­sen akatee­mi­sesta ja virka­mies­maa­il­masta poli­tiik­kaan. Puolue­va­lin­tani oli helppo – olihan Kansal­li­nen Kokoo­mus jo silloin Suomen kansain­vä­li­sin puolue. Oli sitä aina ollut. 

Olemme kansan­liik­keenä olleet keskei­sessä roolissa histo­riamme sara­na­koh­dissa. Tekla Hultin rikkoi kansan­edus­ta­jana valta­ra­ken­tei­den lasi­kat­toja. Emil Nestor Setä­län kynästä syntyi Suomen itse­näi­syys­ju­lis­tus. Juho Kusti Paasi­kivi rakensi ulko­po­li­tiik­kamme perus­pi­la­rit kylmän sodan alku­vai­heessa.  

*** 

Kylmän sodan aikana olimme pait­siossa, koska olimme liian länsi­mie­li­siä. Ilkka Suomi­nen oli ensim­mäi­senä merkit­tä­vänä polii­tik­kona uskal­ta­nut ehdot­taa Suomelle EU-jäse­nyyttä. Kaikki perus­tui arvoi­hin, siihen että olemme aina nähneet Suomen osana länttä. Silloin ja nyt. 

Jyrki Katai­sen johdolla lähdimme raken­ta­maan uuden ulko­po­li­tii­kan aika­kautta. Kokoo­mus oli ensim­mäi­senä suurena puolu­eena liput­ta­nut Suomen Nato-jäse­nyy­den puolesta. Sauli Niinistö oli puhu­nut euroop­pa­lai­sem­masta Natosta. Jyri Häkä­mies oli varoit­ta­nut Venä­jästä – ja ihan kolmasti.  

Ilkka Kanerva tuki Viroa patsas­kiis­tassa. Kun pala­sin Geor­gian rauhan­vä­li­tys­teh­tä­västä, varoi­tin 080808-puhees­sani kansain­vä­li­sen poli­tii­kan murrok­sesta, Venä­jän uhasta ja perään­kuu­lu­tin keskus­te­lua Nato-jäse­nyy­des­tämme. Päämi­nis­te­rinä lipu­tin myös Naton puolesta.

Kun Nato-polkumme sitten lähti auke­ne­maan Venä­jän hyök­käys­so­dan myötä, me olimme puolu­eena raken­ta­vasti sitä tuke­massa oppo­si­tioista. Ilman minkään­laista jälki­vii­sas­te­lua. Suomen turval­li­suus edellä. Kiitos Petteri Orpo, Elina Valto­nen, Antti Häkkä­nen ja kaikki kokoo­mus­lai­set, jotka jaksoi­vat uskoa jäse­nyy­teemme. 

Haluan myös henki­lö­koh­tai­sesti kiit­tää Sauli Niinis­töä siitä, että hän vei meidät Natoon. Hän teki sen vaikeassa tilan­teessa, päät­tä­väi­sesti. Hänestä tuli Suomen ensim­mäi­nen Nato-presi­dentti. Kiitos Sauli.

*** 

Se, että on histo­rian oikealla puolella tietyissä asioissa, on sinäl­lään hyvä asia, mutta ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa on aina ymmär­ret­tävä mitä tapah­tuu juuri nyt, ja samalla katsoa eteen­päin. Kaiken keskiössä pitää olla Suomen turval­li­suus. Se on meille eksis­ten­ti­aa­li­nen kysy­mys, on sitä aina ollut ja tulee sitä aina olemaan. 

Samalla olemme kokoo­muk­sessa olleet arvoil­lemme uskol­li­sia. Olemme pitä­neet kiinni siitä, että Suomi on länti­nen demo­kra­tia. Uskomme avoi­meen yhteis­kun­taan, jossa yksi­lön­va­paus ja ihmi­soi­keu­det on turvattu. Olemme valmiita näitä arvoja puolus­ta­maan ja olemme aina halun­neet sen tehdä yhdessä läntis­ten liit­to­lais­temme kanssa. Emme koskaan enää halua olla yksin. 

Olemme vuosien varrella uskal­ta­neet puolus­taa Suomen Nato-jäse­nyyttä myös silloin kun se ei ollut muodi­kasta. Miksi? Siksi että se on ollut Suomen etujen ja arvo­jen mukaista. Olemme aina halun­neet maksi­moida Suomen turval­li­suu­den. Itse­näi­sen ja uskot­ta­van puolus­tuk­sen lisäksi se on tarkoit­ta­nut sitou­tu­mista länti­siin insti­tuu­tioi­hin ja kansain­vä­li­seen yhteis­työ­hön. 

*** 

Står jag här framför er och försö­ker skapa bilden att det bara är samlings­par­tis­ter, som har skapat  den finländska framgån­gen? Abso­lut inte. Tvär­tom. Den har skapats till­sam­mans, som nation.

Utan Svin­huf­vud, Alkio och Setälä hade vi inte förkla­rat oss självs­tän­diga som stat. Utan Manner­heim, Ryti och Tanner hade vi inte över­levt andra världs­kri­get. Utan Paasi­kivi, Kekko­nen och Koivisto hade vårt kalla krig kunnat förvand­las till ett hett sådant. Utan Aho, Lippo­nen och Ahti­saari skulle vi inte vara i EU. Utan Niinistö, Marin, Haavisto och Kaik­ko­nen vore vi nu inte medlem i NATO.

I samt­liga närhis­to­riska bryt­ningss­ke­den har vi klarat oss, efter­som vi hållit ihop. Året 1918 lärde oss vad tudel­ning bety­der, som allra värst. Året 1939 visade oss vad enig­het bety­der som allra bäst. Året 1995 gav oss möjlig­he­ten att ansluta oss dit vi hör hemma. Året 2022 full­bor­dade vår plats som ett väst­ligt land.

*** 

Mutta emme­hän me tänne tulleet menneitä muis­te­le­maan. Olemme täällä teke­mässä histo­riaa, mutta ennen kaik­kea raken­ta­massa tule­vai­suutta. 

Ennen kuin lähden liik­keelle, haluan kuiten­kin varoit­taa kolmesta virheestä, joita me ihmi­sinä usein teemme. Meillä on nimit­täin taipu­mus ylira­tio­na­li­soida mennei­syys – siis yrit­tää selit­tää histo­ria nyky­päi­vään sopi­vaksi. Samalla me ylidra­ma­ti­soimme nyky­het­ken – ikään kuin ihmis­kunta ei olisi aiem­min ollut krii­sien keskellä – unoh­damme, että maailma on jatku­vaa krii­sin­hal­lin­taa.  

Kun ylira­tio­na­li­soimme mennei­syy­den ja ylidra­ma­ti­soimme nyky­het­ken, ajau­dumme siihen suurim­paan ansaan – eli aliar­vioimme tule­vai­suu­den. Tänään en ennusta tule­vai­suutta, mutta yritän kertoa niistä asioista, joita seuraava tasa­val­lan presi­dentti edes­tään löytää. 

*** 

Puhees­sani aioin käsi­tellä – yllä­tys, yllä­tys – kolmea koko­nai­suutta. Se on yhtä aikaa ehdok­kaan puhe ja tutki­jan analyysi. Mieles­täni molem­pia tarvi­taan juuri nyt. Haluan kiit­tää teitä kaik­kia siitä palaut­teesta, jonka sain tämän ensim­mäi­sen kier­tu­een aikana. Yhtei­set keskus­te­lumme avasi­vat uusia polkuja. Löydätte puheesta varmaan muuta­man tutun elemen­tin.  

Haluan antaa realis­ti­sen kuvan siitä, miten maailma juuri nyt makaa. En halua liet­soa pelkoa ja turvat­to­muutta. Maail­man­lo­pun manaa­jia on riit­tä­miin. Uhka­ku­vien maalaa­mi­nen help­poa. Usein myös popu­lis­tista ja älyl­li­sesti lais­kaa. Olen ratkai­su­kes­kei­nen. Haluan luoda toivoa ja kertoa miten tästä­kin tilan­teesta yhdessä selviämme.   

Ensiksi analy­soin millai­sessa maail­man­po­liit­ti­sessa tilan­teessa Suomen tasa­val­lan 13:a presi­dentti aloit­taa tehtä­väs­sään 1. maalis­kuuta 2024. Toiseksi käyn läpi Suomen haas­teita tässä maail­man­po­li­tii­kan murrok­sessa. Ja lopuksi pohdin, millai­sia ominai­suuk­sia presi­den­tin tehtävä tänä päivänä vaatii.  

MILLAINEN MAAILMA? 

Lähde­tään liik­keelle maail­man tilan­teesta. Ja nyt teen jotain, jota ei varmaan­kaan ole koskaan aiem­min tehty kokoo­muk­sen puolue­ko­kouk­sessa. Sitee­raan nimit­täin Vladi­mir Leni­niä. Hänen kerro­taan sano­neen, että “On vuosi­kym­me­niä, jolloin mitään ei tapahdu, ja sitten on viik­koja, jolloin tapah­tuu vuosi­kym­me­niä”. 

Ei tain­nut toveri Lenin ihan väärässä olla. Tuo samai­nen tunne oli monella meistä helmi­kuussa 2022, kun Venäjä hyök­käsi Ukrai­naan. Vies­tin ulko­mi­nis­teri Sergei Lavro­vin kanssa kolme päivää sodan alka­mi­sesta. Vastaus tuli välit­tö­mästi ja se oli perin­teistä venä­läistä sota­pro­pa­gan­daa. Ymmär­sin heti, että paluuta vanhaan ei ollut.  

Olimme histo­rian sara­na­koh­dassa. Samalla Suomi oli vaaran vyöhyk­keellä, koska emme olleet Naton jäse­niä. Emme voineet olla varmoja siitä, että Nato-polku aukeasi krii­sin keskellä. Onneksi aukesi. Siitä kiitos ulko­po­liit­ti­selle johdol­lemme ja liit­to­lai­sil­lemme. Ja erityi­nen kiitos Suomen kansalle, että veitte meidät Natoon. 

*** 

Näin jälki­kä­teen voimme todeta, että Vladi­mir Putin teki lähi­his­to­rian suurim­man takti­sen ja stra­te­gi­sen virheen. Tai itse asiassa niitä oli kolme: hän yliar­vioi omat soti­las­voi­mansa, aliar­voi Ukrai­nan armei­jan ja samalla lännen yhte­näi­syy­den.  

Toisaalta herään joskus öisin ja mietin, mitä olisi tapah­tu­nut, jos Venäjä olisi valloit­ta­nut Kiovan kolmessa vuoro­kau­dessa, kuten oletet­tiin tapah­tu­van. Mitä, jos Zelensky olisi­kin otta­nut sen kyydin, eikä pyytä­nyt ammuk­sia? Mitä jos Ukrai­nan kansa ei olisi kyen­nyt puolus­tau­tu­maan ylivoi­man edessä?  

Olisimme lännessä toden­nä­köi­sesti olleet yhtä kädet­tö­miä kuin vuonna 2008 Geor­gian sodan ja 2014 Krimin valtauk­sen jälkeen. Olisimme vain tuomin­neet hyök­käyk­sen yhteis­ju­lis­tuk­sissa ja lisän­neet muuta­man pakot­teen ja henki­lön jo olemassa olevien jouk­koon.  

*** 

Ja olkaamme rehel­li­siä. Jos Putin olisi onnis­tu­nut ja Zelensky epäon­nis­tu­nut, Suomesta ei olisi vält­tä­mättä tullut Naton jäsentä. Ukrai­nan onnis­tu­mi­nen ja Venä­jän epäon­nis­tu­mi­nen mahdol­lis­ti­vat Nato-jäse­nyy­temme. 

Venä­jän hyök­käys­so­taa on tänään käyty 611 vuoro­kautta. Me suoma­lai­set kyllä ymmär­rämme, mistä on kyse. Me tais­te­limme talvi­so­dassa ja jatko­so­dassa vapau­temme ja itse­näi­syy­temme puolesta. Me kestimme. Ja niin kestää Ukrai­na­kin. 

Jos minut vali­taan tasa­val­lan presi­den­tiksi, lupaan, että Suomi tukee Ukrai­naa niin kauan kuin on tarpeel­lista. Ukraina tais­te­lee koko sivis­ty­neen ja vapaan maail­man puolesta – sortoa ja tyran­niaa vastaan. Ja sen sodan se voit­taa, on jo voit­ta­nut. Slava Ukraini! 

*** 

Ilman mitään ylira­tio­na­li­soin­tia tai -drama­ti­soin­tia uskal­lan väit­tää, että elämme suku­pol­vemme 1918-, 1945- ja 1989-hetkeä. Ajan­jak­soa, jolloin ymmär­rämme, että maailma on murrok­sessa, mutta emme vielä tark­kaan tiedä mihin se johtaa.  

Ensim­mäi­nen maail­man­sota tappoi impe­ria­lis­min. Toinen maail­man­sota tappoi fasis­min. Kylmä sota tappoi kommu­nis­min. Nyt meidän on pidet­tävä huoli siitä, että Puti­nin sota ei tapa libe­ra­lis­mia, tai tarkem­min sanot­tuna länsi­maista demo­kra­tiaa. Voimme oppia menneestä. 

Ensim­mäi­sen maail­man­so­dan jälki­mai­nin­geissa perus­tettu Kansain­liitto epäon­nis­tui. Se ei ollut tarpeeksi vahva estä­mään uuden suur­so­dan sytty­mistä. Euroo­passa histo­ria toisti itse­ään. Saksan nousua ei kyetty kote­loi­maan. Neuvos­to­liitto hyök­käsi Suomeen. 

Toisen maail­man­so­dan jälkeen vältyt­tiin samalta virheeltä. Rauhan takeeksi tarvit­tiin vahvem­mat kansain­vä­li­set insti­tuu­tiot ja sään­nöt. Syntyi Yhdis­ty­neet Kansan­kun­nat. YK:ta voi aina kriti­soida, mutta perus­teh­tä­vänsä – eli maail­man­rau­han – se säilytti kylmän sodan aikana ja sen jälkeen, kaikista konflik­teista huoli­matta. 

Kun kylmä sota loppui ja Neuvos­to­liitto hajosi, moni meistä luuli, minä mukaan lukien, että histo­ria loppuu. Eli oletimme, että kaikki maail­man 200 kansal­lis­val­tiota siir­tyi­si­vät kohti toimi­vinta yhteis­kun­ta­mal­lia, eli libe­raa­lia demo­kra­tiaa, mark­ki­na­ta­loutta ja globa­li­saa­tiota. Olimme, olin väärässä. 

*** 

Hyväl­tä­hän se kyllä alussa näytti. Keski- ja itä-Eurooppa vapau­tui­vat kommu­nis­min kahleista. Mark­ki­na­ta­lous kukoisti ja demo­kraat­ti­sia valtiota syntyi enem­män kuin koskaan. Mutta jossain vaiheessa, ehkä vuonna 2001 Yhdys­val­toi­hin kohdis­tu­neen terrori-iskun myötä aloi­timme pidem­män liuku­man kohti muutosta.  

Länsi heik­keni. Muut nousi­vat. Demo­kra­tiat lähti­vät rapis­tu­maan. Emme olleet arvoil­lemme uskol­li­sia. Terro­ris­min vastai­nen tais­telu vei turval­li­suu­den vapau­den edelle. Se oli ymmär­ret­tä­vää. Mutta samalla meidän olisi pitä­nyt nähdä, että muu maailma ei vält­tä­mättä halun­nut kopioida länti­siin arvoi­hin perus­tu­vaa yhteis­kun­ta­mal­liamme. Sitä haas­tet­tiin. 

Irakin sota oli virhe. Afga­nis­ta­nin krii­sin­hal­lin­tao­pe­raa­tio ei saavut­ta­nut tavoi­tet­taan. Venäjä hyök­käsi Geor­gi­aan ja valtasi Krimin niemi­maan. Kiinan valtio­ka­pi­ta­lismi loi kasvu­lu­kuja, joista me lännessä vain unel­moimme. Finanssi- ja euro­kriisi kysee­na­lais­ti­vat mark­ki­na­ta­lou­den. Maahan­muut­to­kriisi ravis­teli Euroop­paa. Popu­lismi haas­toi länti­siä demo­kra­tioita. Britan­nia erosi EU:sta ja Donald Trump valit­tiin maail­man vahvim­man demo­kra­tian presi­den­tiksi. 

Se kaksi­na­pai­nen maailma, johon olimme tottu­neet kylmän sodan aikana, oli muut­tu­nut ensin yksi­na­pai­seksi ja sen jälkeen moni­na­pai­seksi. Sen edessä me olimme loppu­jen lopuksi aika neuvot­to­mia. Emme ymmär­tä­neet muutok­sen syvyyttä. Se valkeni meille vasta sen jälkeen, kun Venäjä hyök­käsi Ukrai­naan.

*** 

Miksi pidän Venä­jän hyök­käystä Ukrai­naan maail­man­po­li­tii­kan uuden murrok­sen ajan­koh­tana? Olem­me­han me nähneet muita­kin alueel­li­sia konflik­teja kylmän sodan jälkeen. Pidän sitä sara­na­koh­tana siksi, että se on pakot­ta­nut maail­man otta­maan kantaa puolesta, vastaan tai jotain siltä väliltä. 

Me toki iloit­simme siitä, että YK:n äänes­tyk­sissä 141 valtiota tuomit­se­vat Venä­jän hyök­käyk­sen, mutta samalla jäi monelta huomaa­matta, että ne 35 maata, jotka pidät­täy­tyi­vät äänes­tä­mästä, edus­ta­vat yli puolta maail­man väes­töstä.  

Vielä oleel­li­sem­paa on kuiten­kin ymmär­tää, että vain noin 40 valtiota on sank­tioi­nut Venä­jää. On helpompi tuomita kuin tehdä. Lati­na­lai­sessa Ameri­kassa ja Afri­kassa ei ole yhtään maata, joka sank­tioi Venä­jää. Aasias­sa­kin vain muutama.

Mitä yritän tällä sanoa? Sitä, että muu maailma ei ole reagoi­nut Venä­jän hyök­käyk­seen samalla tavalla kuin me lännessä. Ja siihen on syynsä. Moni haluaa näpäyt­tää länttä sen kolo­nia­lis­ti­sesta mennei­syy­destä ja sittem­min ylimie­li­sestä ja epäjoh­don­mu­kai­sesta vallan­käy­töstä. Toiset taasen ovat aina arvos­ta­neet edes­men­neen Neuvos­to­lii­ton tukea kylmän sodan aikana, tai yhteis­työtä Venä­jän kanssa sen jälkeen.  

*** 

Kylmän sodan jälkei­nen aika­kausi on nyt ohi. Ne asiat, joiden piti tuoda meidät yhteen – keski­näi­nen riip­pu­vuus, kauppa, tekno­lo­gia, ener­gia, infor­maa­tio ja valuutta – repi­vät meitä nyt irral­leen. Yhteis­työn väli­neet on aseis­tettu. Venäjä aseel­listi ener­gian. Me aseel­lis­timme kaupan ja valuu­tan. Infor­maa­tio- ja tekno­lo­gia­sota on arki­päi­vää. 

Samalla kun paikal­li­set ja alueel­li­set konflik­tit ovat nousussa, käydään tais­te­lua uudesta maail­man­jär­jes­tyk­sestä. Hama­sin hyök­käys Israe­liin ja Venä­jän hyök­käys Ukrai­naan ovat tästä esimerk­kejä. Kaikessa yksin­ker­tai­suu­des­saan on olemassa kolme vallan kehää, jotka tätä kamp­pai­lua käyvät: globaali länsi, globaali itä ja globaali etelä.  

Enkä kerro tätä vain siksi, että se liit­tyy kirjaan, jota parhail­laan kirjoi­tan. Kerron sen siksi, että meillä kaikilla on juuri nyt tarve yrit­tää ymmär­tää mitä maail­massa tapah­tuu. Tämä on oma tapani kiteyt­tää tilanne ja määrit­tää paik­kamme – siis globaa­lin lännen osana olevan Suomen paikka – uudessa maail­man­jär­jes­tyk­sessä. 

*** 

Globaa­liin länteen kuulu noin 50 valtiota Pohjois-Ameri­kasta ja Euroo­pasta. Siinä ovat mukana myös esimer­kiksi Japani, Etelä-Korea, Uusi Seelanti, Austra­lia ja Israel. Me puolus­tamme nykyistä libe­raa­lia maail­man­jär­jes­tystä. Miksi? Siksi, että me olemme sitä toisen maail­man­so­dan jälkeen raken­ta­neet sen ja siksi, että se hyödyt­tää meitä.  

Globaa­liin itään kuuluu noin 25 valtiota. Sitä johtaa Kiina. Vana­ve­dessä tule­vat Venäjä ja Iran, sekä maita, jotka usein äänes­tä­vät YK:ssa näiden kanssa. Globaali itä haluaa muut­taa nykyi­sen maail­man­jär­jes­tyk­sen. Kiina tekee sen stra­te­gi­sesti ja kärsi­väl­li­sesti raken­ta­malla riip­pu­vuus­suh­teita muuhun maail­maan. Se on hyöty­nyt sään­tö­poh­jai­sesta järjes­tel­mästä. Venäjä tekee sen disrup­tii­vi­sesti hyök­kää­mällä naapu­ri­mai­hin. 

Globaa­liin etelään kuuluu noin 125 maata. Aasiassa sitä johtaa maail­man väki­rik­kain maa, Intia. Lähi-idässä tahti­puikko pitää ener­gia­ri­kas Saudi-Arabia. Afri­kassa Etelä-Afrikka ja Nige­ria vastaa­vat noin puolesta mante­reen talou­desta. Lati­na­lai­sen Ameri­kan voima­val­tio on Brasi­lia.

*** 

Globaa­lilla etelällä on iso rooli uuden maail­man­jär­jes­tyk­sen raken­ta­mi­sessa. Se ei halua valita puol­taan lännen ja idän välillä. Sille maailma ei jakaudu demo­kra­tioi­hin ja auto­kra­tioi­hin, vaan niihin, joiden kanssa joko voi tai ei voi tehdä yhteis­työtä.  

En lähde muita neuvo­maan, mutta meidän on globaa­lissa lännessä ymmär­ret­tävä, että maail­man­jär­jes­tys on muut­tu­massa. Jos haluamme yllä­pi­tää sään­tö­poh­jaista ja nykyi­siin kansain­vä­li­siin insti­tuu­tioi­hin pohjau­tu­vaa järjes­tel­mää, meidän on saatava globaali etelä puolel­lemme – emme voi myös­kään eris­täy­tyä globaa­lista idästä koko­naan. On ymmär­ret­tävä ja kuun­nel­tava, käytävä dialo­gia. Moraa­li­saar­nat, ehdol­li­suus ja ylimie­li­syys eivät toimi.  

Globaali etelä haluaa niiden pöytien ääreen, joissa päätök­siä tehdään. YK, Maail­man­pankki, IMF ja WTO nähdään pitkälti länti­sinä insti­tuu­tioina. Ja sitä­hän ne oikeas­taan ovat. Miksi Lati­na­lai­sella Ameri­kalla, Afri­kalla tai Aasialla ei ole Kiina lukuun otta­matta edus­tusta YK:n turva­neu­vos­tossa? Nämä insti­tuu­tiot menet­tä­vät merki­tyk­sensä, jos vallan­ja­koa ei muuteta.  

Jos minut vali­taan tasa­val­lan presi­den­tiksi lupaan tehdä vääjää­mättä töitä sen eteen, että Suomi ajaa maail­massa arvo­kasta ulko­po­li­tiik­kaa. Tällä tarkoi­tan sitä, että meidän on kyet­tävä solmi­maan toimi­vat suhteet ei vain läntis­ten liit­to­lais­temme kanssa, vaan myös niiden, jotka eivät vält­tä­mättä arvo­jamme jaa. 

Esimer­kiksi Kiina, Intia, Etelä-Afrikka tai Brasi­lia ovat tärkeitä maita myös meidän näkö­kul­mas­tamme. On asioita, joista olemme näiden kanssa samaa mieltä, ja asioita, jossa voimme kunnioit­ta­vasti olla toista mieltä. Arvo­jamme en uhraa, mutta yhteis­työtä olen valmis teke­mään. Kutsu­kaamme sitä arvo­poh­jai­seksi realis­miksi. 

*** 

Seuraava tasa­val­lan presi­dentti aloit­taa tehtä­vänsä maail­massa, jossa globaa­lit insti­tuu­tiot ja se sään­tö­poh­jai­nen maailma, johon olemme tottu­neet, heik­ke­ne­vät. Elämme erään­laista epäjär­jes­tyk­sen ja rauhat­to­muu­den aika­kautta. Arvioin, että uuden maail­man­jär­jes­tyk­sen raken­ta­mi­seen menee vähin­tään kymme­nen vuotta. Suomen on oltava mukana sitä raken­ta­massa. 

Tulemme näke­mään paljon­kin valtioi­den välistä kilpai­lua, mikä ei vält­tä­mättä ole huono­kaan asia. Mehän olemme siinä hyviä. Tärkeintä kuiten­kin on, että kilpailu ei johda konflik­tiin – olipa se sitten paikal­li­nen, alueel­li­nen tai pahim­massa tapauk­sessa globaali. Kilpai­lun ja konflik­tin kote­loi­mi­seksi tarvi­taan yhteis­työtä. 

Kyse ei ole globa­li­saa­tion jout­sen­lau­lusta, vaan siitä, että valta alueel­lis­tuu. Samalla syntyy epäpy­hiä liit­to­lai­suuk­sia. Niiden etusi­jalla ovat intres­sit, ei vält­tä­mättä arvot tai maan­tiede. Vallan alueel­lis­tu­mi­nen pelaa osit­tain Euroo­pan­kin pussiin, koska EU:ssa sitä on tehty jo 1950-luvulta saakka. 

*** 

Vaikka maailma tuntuu tällä hetkellä seka­sor­toi­selta, ei kannata vaipua epätoi­voon. Pelko on huonoin mahdol­li­nen ohje­nuora ulko­po­li­tiik­kaan. Kyllä, tulemme näke­mään valtioi­den välistä kilpai­lua. Kyllä, tulemme näke­mään paikal­li­sia, jopa alueel­li­sia konflik­teja.  

Mutta ei se yhteis­työn tarve mihin­kään katoa. Se tulee vain muut­ta­maan muoto­aan. Kaikki ymmär­tä­vät, että ilman globaa­lia yhteis­työtä me emme voi ratkaista ilmas­ton­muu­tosta, tekno­lo­gian vallan­ku­mousta tai väes­tö­haas­teita. Nämä­kin on tehtävä yhdessä. 

Eteemme tulee asioita, joihin emme ole tottu­neet. Epävar­muutta, joka voi joskus pelot­taa­kin. Jokai­seen risah­duk­seen ei kuiten­kaan pidä reagoida. Ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kassa maltti on aina valt­tia. Mutta valmis­tau­tu­kaamme siihen, että välillä joudumme reagoi­maan muut­tu­viin olosuh­tei­siin myös ripeästi, kuten viime vuonna teimme Nato-jäse­nyy­den osalta.  

Samalla pidän erityi­sen tärkeänä, että puolus­tamme niitä arvoja, jotka ovat tehneet Suomesta monella tapaa maail­man malli­maan. Olkaamme ylpeitä siitä mitä olemme saavut­ta­neet. Näyt­tä­käämme esimer­killä miksi avoin yhteis­kunta, libe­raali demo­kra­tia, oikeus­val­tio, tasa-arvo ja mark­ki­na­ta­lous ovat toimi­van hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan kulma­ki­viä. 

MILLAINEN SUOMI? 

Toiseksi käsit­te­len Suomen tilan­netta ensin ulkoista ja sen jälkeen sisäistä. Mieles­täni Suomeen ei kohdistu suoraa ulkoista uhkaa. Näin siksi, että ulkoi­sen turval­li­suu­temme takaa kolme lukkoa. Näistä ensim­mäi­nen on uskot­tava ja itse­näi­nen puolus­tus sekä maan­puo­lus­tus­tahto. Ne ovat ja tule­vat olemaan raudan­lu­jia. Toinen on Suomen EU- ja Nato-jäse­nyys. Me emme koskaan enää tule jäämään yksin.  

Ja kolmas on Yhdys­val­tain kanssa solmit­tava DCA (Defence Coope­ra­tion Agree­ment), eli puolus­tusyh­teis­työ­so­pi­mus. Ei hait­taa, että maail­man suurin soti­las­valta on valmis takaa­maan maamme ja muiden Pohjois­mai­den turval­li­suutta.

Eihän tämä tieten­kään tarkoita, että Venäjä olisi lakan­nut olemasta suurin turval­li­suusuh­kamme. Se on sitä aina ollut ja tulee sitä toden­nä­köi­sesti aina olemaan. Tulemme näke­mään ja näemme erilaista kiusan­te­koa ja häirin­tää. 

Olemme valmis­tau­tu­neet hybridi-iskui­hin, joilla pyri­tään liet­so­maan pelkoa ja aiheut­ta­maan epäva­kautta. Ei ne meille yllä­tyk­senä tule ja sitä varten meillä on viran­omai­set, jotka kyke­ne­vät reagoi­maan tilan­tee­seen kuin tilan­tee­seen. Kyllä me suoma­lai­set osaamme nämä hommat hoitaa. Pärjäämme. 

*** 

Meille ulko- ja turval­li­suus­po­li­tiikka on aina ollut eksis­ten­ti­aa­li­nen kysy­mys. Siksi meillä on ollut kyky reagoida histo­rian sara­na­koh­dissa yhte­näi­sesti, nopeasti ja jämä­kästi. Se on sitä suoma­laista reaa­li­po­li­tiik­kaa.  

Vuonna 1809 maksi­moimme auto­no­miamme koros­ta­malla erilai­suut­tamme. Ruot­sa­lai­sia emme olleet. Venä­läi­siä emme halun­neet olla. Olimme suoma­lai­sia. Siksi panos­timme kieleen, kult­tuu­riin ja sivis­tyk­seen. Raken­simme omat insti­tuu­tiot ja valuu­tan­kin. Naiset saivat ensim­mäis­ten joukossa maail­massa oikeu­den äänes­tää ja aset­tua ehdolle vaaleissa. Se oli suoma­lai­suutta.  

Vuonna 1917 julis­tau­duimme itse­näi­seksi keskellä Venä­jän vallan­ku­mousta. Se ei ollut miten­kään itses­tään­sel­vyys. Se vaati rohkeutta ja stra­te­gista peli­sil­mää. Kansan­kun­tana teimme oikean ratkai­sun, yhdessä. Näimme myös vuonna 1918 mitä yhte­näi­syy­den puute pahim­mil­laan oli. 

Vuonna 1944 hyväk­syimme Stali­nin rauhan. Emme me sitä halun­neet, mutta pakko se oli niellä. Mene­timme rakkaita alueita maas­tamme ja kymme­niä­tu­han­sia isiä, äitejä, mummoja, vaareja ja lapsia. Isovan­hem­pani olivat synty­neet Viipu­rissa ja isäni Käki­sal­messa. Emme me sitä koskaan unohda, mutta kun vaih­toehto olisi ollut vielä pahempi. 

Vuonna 1991 kun Neuvos­to­liitto hajosi, hakeu­duimme lähes välit­tö­mästi EU:n jäse­neksi. Pääsimme yhtei­söön, johon kuuluimme. Ja vuonna 2022, kun Putin oli hyökän­nyt Ukrai­naan, Suomen kansa päätti, että on aika ottaa lopul­li­nen askel länteen. Sitä se Nato-jäse­nyys oli. Oikea päätös. Kansa­kun­nan turval­li­suus edellä. Parempi myöhään kuin ei milloin­kaan. 

Det gläder mig enormt att Sverige nu också kommer att bli medlem i Nato. Sveri­ges sak har ju alltid varit vår. Jag vet inte hur det är med er, men jag har aldrig kännt mig så nordisk som idag.

Det gläder mig enormt att alla Nordiska länderna ska nu bli medlem­mar i Nato. Vår samhö­rig­het är star­kare än någon­sin. Till­sam­mans kan vi förs­vara våra gemen­samma värde­rin­gar i Norden, Europa och hela värl­den.

*** 

Paljon on viime aikoina ollut puhetta siitä, miksi Suomi halusi tehdä yhteis­työtä Venä­jän kanssa kylmän sodan jälkeen. Sini­sil­mäi­syy­des­tä­kin on puhuttu. Ajat­te­len asiaa niin, että Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tiikka on aina perus­tu­nut kahteen pila­riin, eli idea­lis­miin ja realis­miin. 

Idea­lismi on sitä, että uskomme yhteis­työn, keski­näi­sen riip­pu­vuu­den, kans­sa­käy­mi­sen ja kaupan voimaan. Ajat­telu on oikeas­taan aika euroop­pa­laista. Eli talou­del­li­nen ja poliit­ti­nen yhteis­työ tekee sodasta mahdot­to­man. Näin­hän on Euroo­passa muuta­maa poik­keusta lukuun otta­matta ollut toisen maail­man­so­dan jälkeen. 

Realismi on taasen ollut sitä, että meillä on miehille pakol­li­nen varus­mies­pal­velu, 900 000 soti­laal­li­sesti koulu­tet­tua henki­löä, 280 000 hengen reservi, joka voidaan mobi­li­soida sotaa varten, 62 F/A-18 hävit­tä­jää, kohta 64 F-35 hävit­tä­jää, Puolan ohella Euroo­pan suurin kent­tä­ty­kistö ja ainoana Pohjois­maana pitkän matkan täsmä­aseita kaikille puolus­tus­haa­roille.  

And as I always tell my inter­na­tio­nal friends, we have not built one of the stron­gest mili­tary capa­bi­li­ties in Europe because we are worried about Stock­holm. Our Nato allies know that we are a safe pair of hands. We are, and have always been, prepa­red for all possible scena­rios.

We are geopo­li­tically one of the most impor­tant front­line states in Europe. Our feet are in the Baltic and our head is in the Arctic. We are respon­sible for protec­ting a large area of Nato. And don’t worry, we will do our job. We are a secu­rity provi­der, not a secu­rity consu­mer. You can always trust a Finn. 

*** 

En siis ole huolis­sani Suomen ulkoi­sesta turval­li­suu­desta. Sen olen myös vies­tit­tä­nyt sadoissa kansain­vä­li­sen median haas­tat­te­lussa sodan alka­mi­sen jälkeen. Suomea hieman ulko­ke­hältä viimei­set seit­se­män vuotta seuran­neena olen enem­män huolis­sani sisäi­sestä tilan­tees­tamme.  

Suomi on joten­kin muut­tu­nut. Keskus­te­lu­kult­tuu­riamme ohjaa repivä iden­ti­teet­ti­po­li­tiikka. Siitä puut­tuu toisen kunnioit­ta­mi­nen, vuoro­pu­helu. Välillä myös sivis­tys. Toista ei kuun­nella, ei kohdella arvok­kaasti. Sen näimme myös kevään edus­kun­ta­vaa­leissa. Pidän tätä kehi­tystä vali­tet­ta­vana.  

Meille on viime vuosina pesiy­ty­nyt popu­lis­mia, joka kysee­na­lais­taa tiet­ty­jen demo­kraat­tis­ten insti­tuu­tioi­den – kuten esimer­kiksi median, syyt­tä­jä­lai­tok­sen tai hallin­non – integri­tee­tin. 

Sanan­va­pautta olen aina puolus­ta­nut ja tule aina puolus­ta­maan. Kuten myös oikeus­val­tiota ja kansa­lai­syh­teis­kun­taa. Ne ovat keskei­nen osa libe­raa­lia demo­kra­tiaa. 

Valtaa pitää voida haas­taa, vahtia ja kysee­na­lais­taa. Vallan­pi­tä­jän on se kestet­tävä. Valtaa ei pidä koskaan liiaksi keskit­tää. Tai voihan sen auto­ri­tää­ri­sessä valtiossa tehdä, mutta ei toimi­vassa demo­kra­tiassa. 

***

Meillä jokai­sella on vapaus ilmaista mieli­pi­teemme. Se on hyvä asia. Mutta samalla on muis­tet­tava, että vapaus ei koskaan tule ilman vastuuta. Perin­tei­sellä medialla, sosi­aa­li­sen median alus­toilla ja oikeas­taan meillä kaikilla on vastuu siitä, että faktoja ei vääris­tellä tai infor­maa­tiota ei väri­tetä. 

Jos meillä ei ole yhtei­sym­mär­rystä siitä mikä on fakta tai fiktio, tapamme demo­kraat­ti­sen keskus­te­lun ja vuoro­vai­ku­tuk­sen. Ja samalla demo­kra­tian. Tästä olemme nähneet uhka­ku­via lähes kaikissa länti­sissä demo­kra­tioissa. 

Usein unoh­damme, että mieli­pi­teen esit­tä­mi­nen on paljon helpom­paa kuin empa­tian osoit­ta­mi­nen, siis toisen asemaan aset­tu­mi­nen. Väitämme olevamme suvait­se­vai­sia, vaikka suvait­semme lähinnä niitä, jotka ovat jostain asiasta kans­samme samaa mieltä.  

Sosi­aa­li­nen media antaa meille jokai­selle mahdol­li­suu­den julki­seen keskus­te­luun. Ei virtu­aa­li­maa­il­massa pitäisi olla erilaista käyt­täy­ty­mis­koo­dia kuin fyysi­sessä maail­massa. Joten­kin toivoi­sin, että kohte­li­simme toisiamme “siellä inter­ne­tissä” – kuten Benillä on tapana sanoa – samalla tavalla kuin kasvok­kain. Kunnioit­ta­vasti. Arvok­kaasti. Sivis­ty­neesti. 

*** 

Suomi on pohjois­mai­nen hyvin­voin­ti­val­tio. Olen huoman­nut, että maail­malla se on iso hämmäs­tyk­sen ja ihai­lun aihe. Olemme maail­man onnel­li­sin maa. Maksu­ton koulu­tus ja maail­man parhaat opet­ta­jat. Turva­ver­kot, joista valtao­sassa maapal­loa ei uskal­leta haaveil­la­kaan. 

Silti nämä tilas­tot eivät huomaa kaik­kea. Olen huolis­sani nuor­ten mielen­ter­vey­son­gel­mien kasvusta ja yksi­näi­syy­destä. Sekin kertoo, että meidän pitää pyrkiä tule­maan enem­män yhteen kuin eril­leen. Kohdata enem­män kasvok­kain. Välit­tää.

Kun ympä­rillä on epävar­muutta ja synk­kiä uuti­sia, tieten­kin lapsemme ja nuoremme aisti­vat sen. Kestä­vyys­vaje, hoiva­kriisi, sota Ukrai­nassa, ilmas­ton­muu­tos. 

Aikuis­ten tehtävä on avata lapsil­lemme ja nuoril­lemme näkö­aloja. Lunas­taa lupaus, että teemme parhaamme tässä ja nyt, että myös tule­villa suku­pol­villa on hyvät olta­vat tällä ainut­laa­tui­sella planee­tal­lamme.

Presi­dent­tinä jatkai­sin ehdot­to­masti koulu­vie­rai­luja, joita olen tehnyt satoja. Toivon, että voin pieneltä osal­tani olla sytyt­tä­mässä kipi­nää, että maail­maa on mahdol­lista muut­taa parem­maksi. Asioi­hin voi vaikut­taa. 

Meillä ei ole varaa siihen, että Suomi jakau­tuu. 

*** 

Tämä kaikki liit­tyy myös vahvasti turval­li­suus­po­li­tiik­kaan. On nimit­täin niin, että jakau­tu­nut kansa ei kykene puolus­tau­tu­maan. Meillä ei ole varaa pola­ri­soi­tua loka­lis­tei­hin ja globa­lis­tei­hin, vasem­mis­toon ja oikeis­toon, nuoriin ja vanhoi­hin, kanta­suo­ma­lai­siin ja maahan­muut­ta­jiin tai metro­po­lei­hin ja maaseu­tuun.  

Mieluum­min kuin että keski­tymme siihen, mikä meidät erot­taa, pitäisi panos­taa siihen mikä meitä yhdis­tää. Mieluum­min kuin että käytämme mega­fo­nia oman näke­myk­semme esit­tä­mi­seen, voisimme kuun­nella mitä toisella on sanot­ta­vana. Mieluum­min kuin että käper­rymme omaan iden­ti­teet­tiimme, voisimme miet­tiä, miten löytäi­simme yhtei­sym­mär­ryk­sen. 

MILLAINEN PRESIDENTTI? 

No niin, tässä on nyt sitten analy­soitu maail­man ja Suomen tilan­netta. Toivot­ta­vasti analyy­sini on herät­tä­nyt jokai­selle aina­kin muuta­man uuden ajatuk­sen tai tulo­kul­man. Ja kiitos vielä niistä huomioista, joita esititte ensim­mäi­sen kier­tu­een aikana.  

Tilan­netta on toki helpompi analy­soida – sehän on siis sitä ylira­tio­na­li­soin­tia tai ylidra­ma­ti­soin­tia. On paljon vaikeampi hahmo­tella sitä tule­vaa, siis etsiä ratkai­sua. Tässä vaiheessa halusin kuiten­kin sanoit­taa maail­man ja Suomen sellai­sena kuin sen juuri nyt näen.  

Tulemme julkai­se­maan vaalioh­jel­mani kampanja-avauk­ses­sani marras­kuussa. Siinä käymme läpi tarkem­min, miten näihin haas­tei­siin voidaan vastata. Eli mitkä ovat teesini presi­den­tin seuraa­valle kuusi­vuo­tis­kau­delle. Vaik­kapa millai­nen Nato-jäsen Suomi tulisi olla.  

*** 

Puheeni kolman­nessa osiossa hahmot­te­len, millai­sia ominai­suuk­sia tasa­val­lan presi­den­tiltä vaadi­taan 2020-luvun maail­massa ja Suomessa. 

Haluan aloit­taa totea­malla, että olen työs­ken­nel­lyt kaik­kien kilpa­kump­pa­neit­teni kanssa vuosien varrella. Taidan myös olla niitä harvoja, joilla on halli­tus­ko­ke­musta kaik­kien edus­kun­ta­puo­luei­den kanssa. Koke­muk­sen perus­teella voin sanoa, että kävi näissä vaaleissa miten tahansa, Suomelle käy hyvin. Suomi tulee saamaan asian­tun­te­van ja koke­neen presi­den­tin. 

Tiedän, että poli­tii­kassa harvem­min kehu­taan kilpa­kump­pa­neita – varsin­kaan oman urhei­luseu­ran puolue­ko­kouk­sessa – mutta toivot­ta­vasti ette pahastu, jos niin teen, aakkos­jär­jes­tyk­sessä.  

*** 

Mika Aalto­lalla on vahva tausta kansain­vä­li­sen poli­tii­kan tutki­jana. Hänellä on ollut ilmiö­mäi­nen kyky sanoit­taa meille suoma­lai­sille Venä­jän hyök­käys­so­dan eri vaiheita. Siitä saamme olla kiitol­li­sia. 

Li Anders­son on pitkä­ai­kai­nen kansan­edus­taja, vasem­mis­to­lii­ton puheen­joh­taja ja enti­nen opetus­mi­nis­teri. Ja myön­nän nyt suoraan: minä olen Li-fani. Hän on aina ollut suora­sel­käi­sesti puna­vih­reä arvo­po­lii­tikko. Ja sitä paitsi hyvä tyyppi ja erin­omai­nen kommu­ni­koija. Och samma på svenska. 

Sari Essayah on minis­teri, pitkä­ai­kai­nen kansan­edus­taja ja euro­par­la­men­taa­rikko sekä kris­til­lis­de­mo­kraat­tien puheen­joh­taja. Todel­li­nen asiao­saaja, joka paneu­tuu asiaan kuin asiaan. Peri­aat­teel­li­nen poli­tii­kan ammat­ti­lai­nen. Ja mehän olemme molem­mat Euroo­pan mesta­reita. 

*** 

Pekka Haavisto on monin­ker­tai­nen minis­teri. Vuosien varrella minulla on ollut ilo ja kunnia työs­ken­nellä hänen kans­saan muun muassa rauhan­vä­li­tyk­sen saralla. Pekalla on koke­musta sisä- ja ulko­po­li­tii­kasta. Kansain­vä­li­set verkos­tot kunnossa. 

Jussi Halla-aho on edus­kun­nan puhe­mies, enti­nen meppi ja ulkoa­siain­va­lio­kun­nan puheen­joh­taja. Slaa­vi­lais­ten kiel­ten tohto­rina hän on kyen­nyt analy­soi­maan Ukrai­nan tilan­netta syväl­li­sem­min kuin moni meistä. Jussin ulko­po­li­tii­nen analyysi on terä­vää ja selkeää. Enkä sano tätä vain siksi, että olemme molem­mat kannat­ta­neet Suomen Nato-jäse­nyyttä jo kolme vuosi­kym­mentä. 

Hjal­lis Harki­molla on laaja-alai­nen koke­mus yritys­maa­il­masta. Hänhän on myös ollut kokoo­muk­sen jäsen, jota pidän tieten­kin meriit­tinä. IFK:n kannat­ta­jana odotan innolla, että Joke­rit palaa taas SM-liigaan. 

*** 

Olli Rehnin suhteen olen subjek­tii­vi­nen, koska olemme olleet ystä­viä 1990-luvulta saakka. Meillä oli sama väitös­kir­jan­tar­kas­taja, William Wallace. Olemme jopa kirjoit­ta­neet yhtei­sen kirjan. Oli miten oli, niin kyllä Olli on yksi tämän poru­kan koke­neim­mista kehä­ke­tuista – kansan­edus­taja, minis­teri, meppi ja komis­saari. Euro­kriisi oli kova paikka. Olli hoiti sen erin­omai­sesti. Hänel­lä­kin kansain­vä­li­set verkos­tot kunnossa. 

Ja lopuksi. Minulla on sydä­mes­säni lämmin paikka Jutta Urpi­lai­selle. Hän on yksi suku­pol­vemme koke­neim­mista polii­ti­koista. SDP:n enti­nen puheen­joh­taja. Kovassa liemessä keitetty valtio­va­rain­mi­nis­teri. Empaat­ti­nen asian­tun­tija. Ja nyt komis­saa­rina vastuussa kansain­vä­li­sistä kump­pa­nuuk­sista. Kaikki presi­den­tin tehtä­vään vaadit­ta­vat ominai­suu­det kunnossa.   

Eli, vies­tini siis on, että tällä kertaa presi­den­tin­vaa­leissa on koke­nut ja asian­tun­teva ryhmä ehdok­kaita. Odotan innolla yhtei­siä keskus­te­lu­jamme. Ne tule­vat varmasti olemaan raken­ta­via, asial­li­sia ja mielen­kiin­toi­sia. Minä kunnioi­tan ja arvos­tan jokaista kilpa­kump­pa­niani. Siinä hengessä aion nämä vaalit käydä. 

*** 

Haluai­sin nostaa esille kolme sellaista ominai­suutta, jotka aina­kin omasta mieles­täni tarvi­taan tänä päivänä tasa­val­lan presi­den­tin tehtä­vän hoita­mi­seen. 

Ne ovat kansain­vä­li­syys, koke­mus ja empa­tia. Kansain­vä­li­syy­dellä tarkoi­tan sitä, että seuraava tasa­val­lan presi­dentti joutuu luovi­maan maail­massa, joka on kovin erilai­nen kuin se, johon olimme kylmän sodan jälki­mai­nin­geissa tottu­neet. 

Histo­ria ei loppu­nut, rauhat­to­muus teki paluun ja uutta maail­man­jär­jes­tystä muoka­taan. Emme voi jäädä sivus­ta­kat­so­jan rooliin, kun valta jaetaan. On otet­tava se valta mikä saata­villa on. Se on pienen maan elinehto kansain­vä­li­sillä aree­noilla. 

*** 

Suomi on nyt onneksi paik­kansa valin­nut. Me olemme osa läntis­ten demo­kra­tioi­den liit­tou­tu­maa. Seuraava tasa­val­lan presi­dentti on kirjai­mel­li­sesti kansain­vä­li­nen Nato-presi­dentti. Hän ei ole enää samalla tavalla riip­pu­vai­nen Venäjä-suhtees­taan, kuin edel­tä­jänsä ovat joskus olleet. Jotkut enem­män, toiset vähem­män.  

Ensi­si­jai­nen ilman­suun­tamme on länsi. Tärkeintä on solmia suhteet euroop­pa­lai­siin liit­to­lai­siimme ja Yhdys­val­toi­hin. Samalla pidän erityi­sen tärkeänä, että seuraa­valla presi­den­tillä on kyky luoda suhteita niin globaa­liin itään kuin globaa­liin etelään­kin. Jonain päivänä myös Venä­jään. Ei tuo naapuri tuosta mihin­kään katoa. 

Presi­den­tin on tunnet­tava olonsa kotoi­saksi niin YK:n kuin Afri­kan unio­nin­kin käytä­villä. On kyet­tävä solmi­maan toimi­vat suhteet niin New Delhiin, Pekin­giin, Riadiin, Preto­ri­aan kuin Brasi­li­aan­kin. Ei meillä ole varaa valita. Maail­man ongel­mia ei ratkaista vain niiden kanssa, jotka ovat kans­samme samaa mieltä.   

*** 

Toinen tasa­val­lan presi­den­tille tärkeä ominai­suus on koke­mus. Tässä maail­man­po­liit­ti­sessa tilan­teessa seuraa­valla tasa­val­lan presi­den­tillä ei ole aikaa tehtä­väänsä harjoi­tella. Ja kuten tuossa yllä tote­sin, ehdok­kai­den joukossa on paljon ulko­po­liit­tista koke­musta. Mikä on hyvä asia.  

Oma koke­muk­seni tutki­jana, virka­mie­henä ja polii­tik­kona on opet­ta­nut, että ulko­po­li­tii­kassa ei ole koskaan help­poja päätök­siä. Koke­muk­sesta tiedän, että arvo­va­lin­toja on tehtävä päivit­täin.  

Olem­meko valmiita aseis­ta­maan auto­ri­taa­ri­sen maan, joka tais­te­lee terro­ris­mia vastaan? Teem­mekö sopi­muk­sen diktaat­to­rin kanssa, jotta vält­tyi­simme hallit­se­mat­to­milta maahan­muut­to­liik­keiltä? Annam­meko kehi­tys­a­pua maahan, joka sallii kuole­man­tuo­miot? Teem­mekö yhteis­työtä maan kanssa, joka ei tunnusta seksu­aa­li­vä­hem­mis­tö­jen tasa-arvoi­sia oikeuk­sia? 

Omat kovim­mat koke­muk­seni ulko­po­li­tii­kan saralta liit­ty­vät Venä­jän ja Geor­gian väli­sen sodan rauha­vä­li­tys­teh­tä­vään. Onnis­tuimme yhdessä Rans­kan ulko­mi­nis­te­rin ja presi­den­tin kanssa solmi­maan tuli­tauon viidessä vuoro­kau­dessa. Se oli kova paikka. 

Vuosien varrella olen tavan­nut satoja minis­te­reitä ja valtion­pää­mie­hiä, niin demo­kraat­ti­sesti valit­tuja kuin auto­ri­taa­ris­ten valtioi­den diktaat­to­reita. Koke­mus on opet­ta­nut, että jokai­nen on kohdat­tava yksi­lönä, silmästä silmään. Yhtä­kään ei saa puolel­leen saar­naa­malla tai sormea heris­tä­mällä, mutta tiuk­koja keskus­te­lu­ja­kaan ei pidä koskaan vältellä. 

*** 

Yksi tasa­val­lan presi­den­tin keskei­sim­mistä tehtä­vistä on päät­tää sodasta ja rauhasta yhdessä edus­kun­nan kanssa. Sen vaikeam­paa päätöstä ei ole. Enkä sano tätä vain siksi, että varus­mies­pal­ve­lus­taan suorit­tava poikani, Oliver, istuu tuossa eturi­vissä. 

Sanon sen siksi, että Suomen tasa­val­lan presi­den­tin on tehtävä kaik­kensa sen eteen, että maamme ei sotaan ajaudu. Ystä­väni ja mento­rini Presi­dentti Martti Ahti­saari oli yksi kaik­kien aiko­jen suurim­mista rauhan­vä­lit­tä­jistä. Hän rakensi rauhan kolmella mante­reella: Afri­kassa, Euroo­passa ja Aasiassa. 

Martti teki tuon kaiken koke­muk­sen ja kansain­vä­lis­ten verkos­to­jensa kautta. Hän kykeni raken­ta­maan rauhan siellä missä sen ei uskottu toteu­tu­van. Hän uskoi vahvasti, että rauha on tahdon asia, että kaikki konflik­tit ovat ratkais­ta­vissa. Vaikka sota on päällä, on kyet­tävä miet­ti­mään rauhan­rat­kai­suja. 

Tasa­val­lan presi­dentti on Suomen puolus­tus­voi­mien ylipääl­likkö. Ylipääl­lik­kyys on stra­te­gista johta­mista. Siinä tehtä­vässä on tärkeintä luoda hyvät, joka­päi­väi­set ja avoi­met suhteet niin puolus­tus­voi­mien johtoon kuin halli­tuk­seen ja edus­kun­nan tärkeim­piin valio­kun­tiin.

*** 

Kolmas ominai­suus, jota tasa­val­lan presi­den­tiltä vaadi­taan, on empa­tia. Me elämme maail­massa, jossa robo­ti­saa­tio ja teko­äly kyke­ne­vät teke­mään paljon sellai­sia asioita, joita me ihmi­set ennen teimme. On kuiten­kin yksi asia, joissa me ihmi­set olemme aina­kin tois­tai­seksi parem­pia – nimit­täin empa­tia. Kyky aset­tua toisen asemaan.  

Paljon puhu­taan siitä, että tasa­val­lan presi­dentti on arvo­joh­taja. Olen tästä samaa mieltä. Presi­dentti ei kuiten­kaan voi itse­ään arvo­joh­ta­jaksi julis­taa. Se on ansait­tava ja se vie aina aikansa. Arvo­joh­ta­juus syntyy esimer­kin ja oman käyt­täy­ty­mi­sen kautta. 

Presi­den­tin on tieten­kin oltava päivän poli­tii­kan yläpuo­lella. Mutta samalla hänen on oltava yhteis­kun­nal­li­sen keskus­te­lun keskiössä. Ei voi olla niin, että ikään kuin ylhäältä alas anne­taan ukaa­seja siitä mitä mieltä kunkin pitäisi jostain asiasta olla. Haluan viedä suoma­laista, ratkai­su­kes­keistä ja kunnioit­ta­vaa keskus­te­lua eteen­päin. 

*** 

On aina helpompi pelo­tella, kuin sanoit­taa toivoa. On aina helpompi olla pessi­misti, kuin luoda uskoa. On aina helpompi esit­tää oma mieli­pide, kuin ymmär­tää toista. 

Presi­dent­tinä lupaan kuun­nella ja ymmär­tää. Jos ihmi­sellä on huoli ilmas­ton­muu­tok­sesta, tekno­lo­gia­ke­hi­tyk­sestä tai maahan­muu­tosta – siitä huolesta pitää voida käydä sivis­ty­nyttä keskus­te­lua, ilman että jakaan­numme meihin ja heihin, hyvik­siin ja pahik­siin.  

Presi­dent­tinä en halua jakaa, haluan yhdis­tää. En halua tuomita, haluan ymmär­tää. En halua äräh­tää, haluan keskus­tella. Mutta samalla olen valmis teke­mään kovia­kin päätök­siä, kun niitä vaadi­taan.  

JOHTOPÄÄTÖKSET 

Ja sitten johto­pää­tök­siin. Jännit­tääkö samalla tavalla kuin vuoden 2004 EU-vaaleissa? Ei vält­tä­mättä, mutta kuiten­kin. Ikä ja koke­mus tuovat pers­pek­tii­viä. Rauhal­li­suut­ta­kin. Vaaleissa pitää kuiten­kin aina olla sopi­vasti perho­sia vatsassa.  

Nämä ovat kahdek­san­net vaalini. Niistä kaksi ovat olleet valta­kun­nal­li­sia. Kaksi kansal­li­sia. Kaksi puolu­een sisäi­siä. Ja yksi ylei­seu­roop­pa­lai­nen. Jokai­nen kampanja on ollut erilai­nen. Hyviä ovat muis­tot. Tiimit ovat olleet lois­ta­via. Kisat reiluja.

Tämä kampan­jan ensim­mäi­nen vaihe huipen­tuu tänään täällä puolue­ko­kouk­sessa. Perus­kun­to­kausi on nyt ohi. Viimei­sen yhden­toista viikon aikana olemme kier­tä­neet kaikki kolme­toista vaali­pii­riä. Meillä on ollut yli 50 tilai­suutta 25 paik­ka­kun­nalla.  

Kiitos jo tässä vaiheessa kaikista niistä keskus­te­luista ja kohtaa­mi­sista, jotka olen saanut kokea. Kiitos jo tehdystä työstä. Ilman teitä kaik­kia teitä tämä ei olisi mahdol­lista.  

Ja kyllä­hän sitä ehdok­kaana aistii, missä mennään. Vaali­päi­vään on tänään tasan kolme kuukautta. Tekisi mieli innos­tua, ja oikein kunnolla. Mutta koke­muk­sesta tiedän, että kampanja pitää raken­taa maltilla, päivä kerral­laan. 

*** 

Puolue­ko­kouk­sen jälkeen on aika siir­tyä seuraa­vaan vaihee­seen. Tulemme nosta­maan inten­si­teet­tiä. Ehkä vetää muuta­man inter­val­lit­ree­nin­kin. Varsi­nai­nen kampan­ja­na­vaus pide­tään marras­kuussa. Kier­rok­set jatku­vat, ja niitä lisä­tään. Tilai­suu­det kasva­vat. 

Ehdok­kaana tiedän, että yksin näissä karke­loissa ei koskaan pärjää. Samalla tiedän, että minulla on apunani Suomen paras valta­kun­nal­li­nen kampan­jaor­ga­ni­saa­tio – siis piirit. Ei tarvitse muuta kuin katsoa, miten olemme pärjän­neet vaaleissa viimei­sen kahden­kym­me­nen vuoden ajan. Ja hei, katso­kaas, kuka meillä on kampan­ja­pääl­lik­könä – maan mainioin Kris­tiina Kokko. 

Kestä­vyys­la­jien harras­ta­jana tiedän, että ennen varsi­naista kisaa kannat­taa antaa mielen ja kehon palau­tua. Kampan­jan viimei­nen vaihe alkaa heti joulu­py­hien jälkeen. Silloin otetaan kampan­ja­tii­meistä ja ehdok­kaasta mittaa. Pitää jaksaa painaa. Ja kyllä­hän me jaksamme. 

*** 

Kun lähdimme Suzan­nen ja lasten kanssa pohti­maan mahdol­lista aset­tu­mis­tani ehdolle presi­den­tin­vaa­leissa, kävimme paljon keskus­te­luja siitä, mitä tehtävä pitää sisäl­lään. Myös siitä mitä se meille perheenä merkit­see. Poli­tiikka voi välillä olla rajua. Myös perheelle. Senkin puolen olemme saaneet kokea. 

Olemme aina olleet tark­koja perheemme yksi­tyi­syy­destä. Olemme kiitol­li­sia siitä, että Suomen media on sitä kunnioit­ta­nut. Olemme olleet Suzan­nen kanssa yhdessä lähes 30 vuotta. Tuo äskei­nen puhe, oli hänen ensim­mäi­nen julki­nen esiin­ty­mi­sensä poliit­ti­sessa tilai­suu­dessa.  

Thank you Suzanne for all these years toget­her. Thank you for your love and friends­hip. Without you, I would not be half the man I am. Without you, this jour­ney would not be possible.

On vaikea kuvailla sanoin, miten paljon perheeni tuki on vuosien varrella merkin­nyt. Kiitos Suzanne, Emilie ja Oliver, että olette valmiita lähte­mään uudes­taan tälle matkalle. Haluan myös kiit­tää isääni Göra­nia, veljeäni Nico­lasta ja tieten­kin Pirk­koa, kaikesta tuesta matkan varrella. Tiedän, että edes­men­nyt äitini olisi pojas­taan ylpeä. Ja niin minä­kin hänestä. 

***

Mitkä ovat siis puheeni kolme point­tia? Ne tule­vat tässä.

Ensim­mäi­nen pointti:

Valmis­tau­tu­kaamme maail­maan, joka tulee olemaan murrok­sessa vähin­tään seuraa­van tasa­val­lan presi­den­tin toimi­kau­den ajan. Se kylmän sodan jälkei­nen aika­kausi, johon me olimme jo tottu­neet, on nyt ohi. Selviäm­mekö kansa­kun­tana tästä murrok­sesta? Totta kai selviämme. Olemme selvin­neet kaikista histo­rian sara­koh­dista, ja niin myös tällä kertaa. Se on pienen ja sinnik­kään kansa­kun­nan elinehto. 

Toinen pointti:

Keskit­ty­käämme oleel­li­seen. Keskit­ty­käämme siihen, että yllä­pi­dämme itse­näistä ja uskot­ta­vaa puolus­tusta. Keskit­ty­käämme siihen, että olemme luotet­tava kump­pani liit­to­lai­sil­lemme. Ja keskit­ty­käämme sisäi­sesti siihen, että puolus­tamme demo­kra­tiaa, pysymme yhte­näi­sinä näinä vaikeina aikoina. 

Kolmas pointti:

Suomi tarvit­see kansain­vä­li­sen, koke­neen ja empaat­ti­sen valtio­mie­hen. Henki­lön, joka pystyy kansain­vä­li­sen ja kansal­li­sen koke­muk­sensa kautta raken­ta­maan siltoja ja välit­tä­mään rauhaa silloin kuin sitä vaadi­taan. Henki­lön, joka yhdis­tää ja tekee. Siis yhdis­tä­vän teki­jän. 

*** 

Seison tänään edes­sänne nöyränä ja kiitol­li­sena. Nöyränä tehtä­vän edessä. Lähden matkalle, joka on ihmistä suurempi. Sellai­nen, jonka voi taival­taa vain yhdessä, ei koskaan yksin.  

Kiitol­li­sena siitä, että te olette pyytä­neet minua aset­tu­maan ehdolle tasa­val­lan presi­den­tin­vaa­lei­hin ajan­koh­tana, jolloin maailma on myller­ryk­sessä.  

Tämän suurem­paa luot­ta­muk­sen osoi­tusta en ole koskaan koke­nut. Olen otettu sen vastuun edessä, jonka harteil­leni asetatte.  

Kaik­keni tulen anta­maan, joka ikinen päivä. Teen sen maltilla, rauhassa ja harki­ten. Niin toimii presi­dentti ja ylipääl­likkö, tilan­teessa kuin tilan­teessa. 

Haluan avoi­men, turval­li­sen ja kansain­vä­li­sen Suomen. Ja sehän tarkoit­taa sitä, että menemme koko Suomen etu edellä, aina ja yhdessä.  

Kiitos luot­ta­muk­ses­tanne. Kun isän­maa kutsuu, silloin mennään. 

KIITOS, TACK. 

Lisää sisältöä samassa kategoriassa

30.11.2024

Kokoo­mus nimitti Multa­lan ympä­ristö- ja ilmas­to­mi­nis­te­riksi ja Talvi­tien tiede- ja kult­tuu­ri­mi­nis­te­riksi

Kokoo­mus on nimit­tä­nyt Sari Multa­lan ympä­­ristö- ja ilmas­to­mi­nis­te­riksi Espoon kaupun­gin­joh­ta­jaksi siir­ty­vän Kai Mykkä­sen seuraa­jaksi. Tiede- ja kult­tuu­ri­mi­nis­te­riksi nimet­tiin Mari-Leena Talvi­tie.Kokoo­muk­sen puolue­hal­li­tus ja edus­kun­ta­ryhmä päät­ti­vät

20.11.2024

Sote-palve­luita ei voi pelas­taa pelas­ta­matta taloutta

Kansan­edus­taja Oskari Valto­lan pitämä kokoo­muk­sen ryhmä­puhe väli­ky­sy­myk­seen sosi­aali- ja terveys­pal­ve­lu­jen pelas­ta­mi­sesta. Muutok­set puhut­taessa mahdol­li­sia. Kun Orpon halli­tus aloitti työnsä, Suomi

19.11.2024

Ukrai­nan tuen on jatkut­tava yhä päät­tä­väi­sem­pänä, voimak­kaam­pana ja yhte­näi­sem­pänä

Tuhat päivää. Tuhat pitkää päivää ja yötä Ukraina on tais­tel­lut vapau­tensa puolesta julmaa aggres­siota vastaan. Ukraina tais­te­lee länsi­mais­ten arvo­jen puolesta.

Skip to content