• FI
  • SV
  • MENU
    Kokoo­muk­sen histo­ria

    Kokoo­muk­sen histo­ria

    Kokoo­mus on yksi Suomen suurim­mista puolueista. Sillä on noin 34 000 henki­lö­jä­sentä ja vajaa tuhat paikal­li­syh­dis­tystä teke­mässä työtä Suomen ja suoma­lais­ten hyväksi. Miten tähän on tultu?

    Kokoo­mus on perus­tettu 9.12.1918 Helsin­gissä ja on siten Suomen kolman­neksi vanhin puolue. Perus­ta­mis­ko­kouk­seen tulleet suoma­lai­set halusi­vat tehdä nuoresta Isän­maasta maan, jossa jokai­nen voi elää täyttä ja ihmi­sar­voista elämää. Tämän tahto­ti­lan jaka­vat myös tämän päivän kokoo­mus­lai­set.

    Kokoo­mus on synty­nyt 1800-luvulla synty­neen suoma­lai­suusaat­teen innoit­ta­mana. Aate, jonka mukaan jokai­sen kansan tulisi olla itse­näi­nen, oli ylei­seu­roop­pa­lai­nen ilmiö 1850-luvulta alkaen Euroo­passa, ja sitä kutsut­tiin natio­na­lis­miksi.

    Kokoo­mus syntyi isän­­­maalli­­suudesta ja halusta kehit­tää Suomea

    Kokoo­muk­sen edel­tä­jinä toimi­vat Suoma­lai­nen Puolue (1863-1918) ja siitä irrot­tau­tu­nut Nuor­suo­ma­lai­nen puolue (1894-1918). Suoma­lai­nen puolue perus­tet­tiin toteut­ta­maan filo­sofi J.V. Snell­ma­nin kansal­lis­oh­jel­maa. Puolu­een syntyyn vaikutti kieli­ky­sy­mys. Kiis­tassa oli kyse suomen kielen asemasta Venä­jän alai­sena Suomen suuri­ruh­ti­nas­kun­nassa. Suoma­lai­nen puolue halusi, että suomen­kie­lestä tulisi maan viral­li­nen hallin­to­kieli, joka edesaut­taisi kansal­lis­tun­teen voimis­tu­mista.

    Suomen­kie­len aseman ohella Suoma­lai­nen Puolue halusi vahvasti paran­taa suoma­lais­ten elin­ta­soa ja sivis­tystä. Puolue katsoi Snell­ma­nin tavoin, että kansa voisi sivis­tää itse­ään vasta sitten kun elin­taso kohoaisi riit­tä­västi.

    Suoma­lai­nen puolue oli sosiaali­­­­turvan puolue

    Suoma­lai­nen Puolue oli aika­naan radi­kaali ja oikeu­den­mu­kai­nen uudis­taja. Puolue halusi kansan sivis­tyk­sen lisäksi edis­tää elin­kei­no­va­pautta, kansan vauras­tu­mista ja maamme hyvin­voin­nin kehit­tä­mistä. Nuo tavoit­teet kuulos­ta­vat melko tutuilta tavoit­teilta kokoo­mus­lai­sille tänä­kin päivänä.

    Suoma­lai­sen Puolu­een sisällä suurin kysy­mys poli­tii­kassa oli suhde venä­läi­siin. Puolu­een sisällä halu itse­näi­sen Suomen asian edis­tä­mi­seksi hajotti puolu­een kahdeksi eri puolu­eeksi. Niin sano­tut vanha­suo­ma­lai­set suosi­vat myön­ty­väi­syys­lin­jaa suhteessa venä­läi­siin ja venä­läis­tä­mis­toi­miin. Puolu­eesta irto­si­vat omaksi puolu­eek­seen Nuor­suo­ma­lai­set, jotka vastus­ti­vat aktii­vi­sem­min ja näky­väm­min sorto­toi­mia.

    Itse­näisyyden alku

    Sisäl­li­so­dan jälkeen edus­kunta valitsi Suomelle kunin­kaaksi Hesse­nin prinssi Friedrich Karlin, jonka hallit­si­ja­ni­meksi piti tulla Väinö I. Edus­kunta ei ollut yksi­mie­li­nen vali­tes­saan nuorelle isän­maalle halli­tus­muo­toa, mutta vanha­suo­ma­lai­set kannat­ti­vat perus­tus­lail­lista monar­kiaa. Nuor­suo­ma­lai­set taas vastus­ti­vat monar­kiaa, ja tämä ns. kunin­gas­ky­sy­mys repi rikki sisäl­lis­so­dan aikai­sen porva­ri­rin­ta­man.

    Suomen asema kansain­vä­li­sesti kävi kestä­mät­tö­mäksi syksyllä 1918 kun Saksa hävisi sodan. Suomen kunin­kaaksi valittu prinssi Friedrich Karl luopui kruu­nus­taan joulu­kuussa 1918 käymättä koskaan Suomessa. Suomi valitsi halli­tus­muo­dok­seen presi­dent­ti­joh­toi­sen parla­men­ta­ris­min.

    Sisällis­­sodan arpia

    Sisäl­lis­so­dan jälkei­sinä vuosina Suomea tuli raken­taa ja vahvis­taa yhdessä kaikin keinoin. Raskas sisäl­lis­sota oli jaka­nut kansa­kun­taa, ja tule­vai­suu­den raken­ta­mi­nen tuli aloit­taa tyhjästä. Kokoo­mus tuki maamme yhteis­kun­nal­lista rauhoit­ta­mista torp­pa­ri­lailla. Sosi­aa­li­sissa kysy­myk­sissä se painotti erityi­sesti työväes­tön asun­to­asioita.

    Snell­ma­ni­lai­sessa sivis­ty­saat­teen hengessä Kokoo­mus tuki oppi­vel­vol­li­suutta ja sivis­tyk­sen ulot­ta­mista kaikille kansan­luo­kille saavu­tet­ta­vaksi.

    Kokoo­mus perus­te­taan

    Kansal­li­nen Kokoo­mus­puo­lue perus­tet­tiin 9.12.1918 Helsin­gin Vanhalla yliop­pi­las­ta­lolla pide­tyssä perus­ta­mis­ko­kouk­sessa. Uusi puolue päätet­tiin perus­taa sen jälkeen kun porva­ri­rin­ta­maa rikki repi­nyt kunin­gas­ky­sy­mys päät­tyi syksyllä 1918 monar­kis­tien voit­toon. Kokoo­muk­sen perus­ta­jissa oli sekä vanha­suo­ma­lai­sissa että nuor­suo­ma­lai­sissa toimi­neita jäse­niä. Jo tuol­loin Kokoo­mus oli moniar­voi­nen puolue, jossa oli erilai­sia ajat­te­li­joita kaikista yhteis­kun­nan luokista.

    Yli 600 paikalle tullutta kokouse­dus­ta­jaa valit­si­vat puolu­een puheen­joh­ta­jaksi Hugo Suolah­den, sekä hyväk­syi sen ensim­mäi­sen poliit­ti­sen ohjel­man. Ohjel­man pääasia oli halli­tus­muo­don pitä­mi­nen monar­kiassa. Kohtalo kuiten­kin puut­tui peliin, ja vain viisi päivää ohjel­man hyväk­sy­mi­sen jälkeen prinssi Friedrich Karl luopui kruu­nusta. Kokoo­mus joutui­kin tarkis­ta­maan poliit­tista kantaansa halli­tus­muo­toon jo helmi­kuussa 1919, mutta osit­tain Kokoo­muk­sen vaiku­tus­työn takia presi­den­tille tuli Suomessa vahvat poliit­ti­set valta­oi­keu­det.

    Sosi­aa­li­sen oikeuden­­­mukaisuuden puolue Kokoo­mus

    Kokoo­muk­sen kanta­via arvoja oli perus­tet­taessa snell­ma­ni­lai­nen sosi­aa­li­re­for­mismi, sivis­ty­saate sekä isän­maal­li­suusaate. Kokoo­muk­sen arvo­poh­jana oli hege­li­läi­nen vahvan valtion peri­aate, jonka mukaan valtiolla oli korkeam­pia tarkoi­tuk­sia kansan elineh­to­jen ja kansal­li­sen kult­tuu­rin kehit­tä­mi­seksi. Puolu­een sosi­aa­li­re­for­mis­ti­nen linja näkyi myös vuoden 1919 ohjel­massa ja vero­po­li­tii­kassa. Kokoo­mus vaati ja sai läpi mm. progres­sii­vi­sen tulo- ja omai­suus­ve­ro­tuk­sen. Kireää vero­tusta puolue perus­teli sillä että ?vähä­va­rai­sia kansan­luok­kia rasi­te­taan niin vähän kuin mahdol­lista, samalla kun varak­kai­den kansa­luok­kien ylel­li­syys­ta­va­rat pannaan tehok­kaan vero­tuk­sen alai­siksi.?

    Aatteel­li­nen kään­nös kohti oikeaa

    Kokoo­mus hyväk­syi uuden puolueoh­jel­man vuonna 1920, jolloin puolu­een poli­tii­kan suunta muut­tui vanha­suo­ma­lai­sesta sosi­aa­li­re­for­mis­mista konser­va­tis­miin ja puolue siir­tyi oikealle. Puolu­een ylei­set peri­aat­teet muotoil­tiin erityi­seksi peri­aa­te­ju­lis­tuk­seksi vuonna 1921. Peri­aa­te­ju­lis­tus säilyi sisäl­löl­tään samana vuoteen 1957 saakka.

    Ohjel­man mukaan ?Kansal­li­nen Kokoo­mus­puo­lue pitää kaiken toimin­nan ylim­pänä ohjeena suoma­lai­sen kansal­lis­hen­gen ja isän­maal­li­sen yhteis­tun­non kohot­ta­mista sekä pyrki­mystä valtion ja yhteis­kun­nan lujit­ta­mi­seksi?. Vaikka puolue siir­tyi­kin kohti oikeis­to­lai­suutta ja alkoi painot­taa talous­po­liit­ti­sia kysy­myk­siä, säilyi kieli­ky­sy­mys vahvana teemana puolu­een sisällä. Kokoo­mus halusi suoma­lais­taa kouluo­pe­tuk­sen ja erityi­sesti Helsin­gin yliopis­ton 1920-luvulla, sillä se uskoi että ” korkein sivis­tys saat­toi nousta vain kansal­li­selta maapoh­jalta.?

    Suhtau­tu­mi­sessa evan­ke­lis­lu­te­ri­lai­seen kirk­koon Kokoo­mus jatkoi 1920-luvulla aiem­min viitoi­te­tulla tiellä. Kris­til­li­nen elämän­kat­so­mus ja siveel­li­syys olivat vält­tä­mät­tö­miä kansamme voimak­kaalle ja terveelle kehi­tyk­selle.

    Venäjä, Venäjä, Venäjä

    Yhteis­kun­nan poliit­ti­nen ilma­piiri oli sisäl­lis­so­dan jälkei­sinä vuosi­kym­me­ninä jännit­ty­nyt. Se näkyi sekä aktii­vi­sena kommu­nis­ti­sena toimin­tana kuin myös kommu­nis­min vastai­sena toimin­tana.

    Kokoo­muk­sessa poli­tii­kan jako­ky­sy­myk­seksi palasi suhtau­tu­mi­nen Venä­jään. Enti­set vanha­suo­ma­lai­set, jotka olivat olleet ennen itse­näis­ty­mistä myön­ty­väi­syys­lin­jalla, tunnus­ti­vat muut­tu­neet voima­po­liit­ti­set voima­suh­teet Suomen ja Neuvosto-Venä­jän välillä. Nuor­suo­ma­lai­sista muodos­tu­nut puolu­een siipi piti Tarton vuoden 1920 rauhaa häpeä­rau­hana ja kannatti avoi­mesti niin kutsut­tua heimo­aa­tetta.

    Irti oikeisto­­radikalismista

    Kokoo­mus keskit­tyi 1920-luvun poli­tii­kassa vastus­ta­maan kommu­nis­mia ja estä­mään kommu­nis­min leviä­mistä. Kommu­nis­min vastai­suus johti eril­li­sen oikeis­to­lai­sen Lapuan liik­keen syntyyn. Suomessa käytiin kamp­pai­lua perus­tus­lail­li­suu­desta ja demo­kra­tiasta 20- ja 30-luvuilla.

    Lapuan liike alkoi radi­ka­li­soi­tua vuonna 1930. Liik­keen suorasta painos­tuk­sesta huoli­matta kommu­nis­mia ei kiel­letty. Lapuan liike ryhtyi lait­to­miin muilu­tuk­siin ja päämi­nis­teri Svin­huf­vu­din halli­tus taipui kiel­tä­mään kommu­nis­ti­nen toiminta. Lapuan liik­keen valtion vastai­nen toiminta päät­tyi Mänt­sä­län kapi­naan, jonka kukisti kokoo­mus­lai­nen presi­den­tiksi nous­sut Pehr Evind Svin­huf­vud. Kommu­nis­min vastai­suu­des­taan huoli­matta hän asetti perus­tus­lail­li­suu­den etusi­jalle. Kuten kansal­lis­tun­teen nousun aikana, myös äärioi­keis­to­lai­suus oli ylei­seu­roop­pa­lai­nen ilmiö, joka johti monissa maissa demo­kra­tian tuhoon.

    Radi­kaa­lin kommu­nis­min vastai­sen oikeis­ton parla­men­taa­ri­seksi toimin­ta­ka­na­vaksi perus­tet­tiin Isän­maal­li­nen Kansan­liike, IKL- puolue. Kokoo­mus teki IKL:n kanssa vaali­lii­ton vuoden 1933 edus­kun­ta­vaa­leissa. Kokoo­muk­sen kata­stro­faa­li­sen huonon vaali­tu­lok­sen myötä puolue irrot­tau­tui radi­kaa­lioi­keis­tosta. Tämä tapah­tui syksyn 1935 puolue­ko­kouk­sessa, jossa puolu­een ohjel­maan kirjat­tiin fasis­min vastai­nen kanta.

    Ensim­mäi­nen kokoomus­lainen presi­dentti Svin­huf­vud

    Harva suoma­lai­nen polii­tikko kokee ja pystyy vaikut­ta­maan yhtä paljon isän­maansa kohta­loon kuin Pehr Evind Svin­huf­vud (1861-1944). Hän ehti toimia mm. edus­kun­nan puhe­mie­henä, Suomen ensim­mäi­senä valtion­hoi­ta­jana heti itse­näis­ty­mi­sensä jälkeen, päämi­nis­te­rinä ja maamme kolman­tena presi­dent­tinä (1931-1937). Koulu­tuk­sel­taan hän oli laki­tie­teen kandi­taatti.

    Svin­huf­vud oli aktii­vi­nen perus­tus­lail­li­nen toimija, joka vastusti venä­läis­tä­mis­toi­mia myös omalla esimer­kil­lään. Kun Svin­huf­vud kiel­täy­tyi eroa­masta Lappeen tuomio­kun­nan kihla­kun­nan­tuo­ma­rin virasta, keisa­rin käskystä huoli­matta, hänet karko­tet­tiin Sipe­ri­aan vuonna 1914. Venä­jän helmi­kuun vallan­ku­mouk­sen jälkeen hän palasi Suomeen ja ryhtyi itse­näi­syys­se­naa­tin puheen­joh­ta­jaksi. Siinä asemassa hän myös antoi Suomen itse­näi­syys­ju­lis­tuk­sen 4.12.1917.

    Sota­vuo­det lamaut­ta­vat puolu­een toimin­taa

    Talvi­so­dan sytyt­tyä Suomeen muodos­tet­tiin halli­tus, jossa oli kaik­kien puoluei­den edus­tus. Maan kohta­lon ollessa vaaka­lau­dalla, poliit­ti­set erimie­li­syy­det piti siir­tää syrjään. Yhteis­kun­nan vastak­kai­na­set­te­lua vähensi myös ns. tammi­kuun kihlaus, jolla työmark­ki­nat saatiin saman sopi­mus­pöy­dän ääreen.Kokoomus osal­lis­tui sota­vuo­sina halli­tuk­sen 1-2 minis­te­rin voimin, pitäen huolta maan itse­näi­syy­destä ja puolus­tus­tah­dosta.

    Suomen kohta­lon vuosina puolue­toi­minta oli käytän­nössä lamaan­tu­nut. Edus­kun­nan toimi­kausi venyi kuuden vuoden mittai­seksi. Sotien rauha­neh­dot alue­luo­vu­tuk­si­neen olivat vaikeita hyväk­syä, mutta itse­näi­syy­den säilyt­tä­mi­nen ja vaih­toeh­to­jen vähyys pakot­ti­vat suos­tu­maan niihin.

    Piik­kinä kommu­nis­tien lihassa

    Sodan päät­ty­mi­sen jälkeen Suomi oli tien­haa­rassa. Maamme sisä- ja ulko­po­liit­ti­nen toimin­taym­pä­ristö oli muut­tu­nut täydel­li­sesti. Ulko­po­li­tii­kan suurin muutos oli tarve luoda luot­ta­muk­sel­li­nen suhde Neuvos­to­liit­toon, jonka rakensi kokoo­mus­lai­nen presi­dentti Juho Kusti Paasi­kivi.

    Poliit­ti­sen ympä­ris­tön murrok­sen lisäksi maamme yhteis­kun­nal­li­nen tilanne oli täynnä haas­teita. Evakot piti asut­taa, sota­kor­vauk­set piti maksaa ja maa jälleen­ra­ken­taa. Pitkä matka kohti länsi­maista elin­ta­soa ja pohjois­maista hyvin­voin­ti­val­tiota oli aloi­tet­tava lähes tyhjästä.

    Rauha­neh­to­jen mukai­sesti kommu­nis­ti­nen puolue­toi­minta oli sallit­tava maas­samme. Maan alta nous­seet kommu­nis­tit halusi­vat tehdä Suomesta sosia­lis­ti­sen kansan­ta­sa­val­lan, joka herätti oikeu­tet­tua huolta kansa­lais­ten enem­mis­tössä. Yhteis­kun­nal­lista epäva­kautta lisäsi Neuvos­to­lii­ton valvon­ta­ko­mis­sion läsnä­olo Helsin­gissä ja sen sotkeu­tu­mi­nen demo­kraat­ti­sen päätök­sen­te­koon edus­kun­nassa.

    Kommu­nis­tit otti­vat haltuunsa Valtiol­li­sen polii­sin (Valpo). Enti­nen kommu­nis­min vastus­taja Kokoo­mus joutui kommu­nis­tien ja valvon­ta­ko­mis­sion tark­kai­lun alle, jolla pyrit­tiin tuhoa­maan tai vaikeut­ta­maan puolu­een toimin­taa. Erityi­sesti Kokoo­muk­sen Nuor­ten Liitto (KNL) joutui kommu­nis­tien sisä­mi­nis­teri Yrjö Leinon silmä­ti­kuksi. Kokoo­muk­sen ajojahti johti mieli­val­tai­siin pidä­tyk­siin ja syytök­siin joilla etsit­tiin ?todis­teita? puolu­een kytkök­sistä fasis­miin. Niin kutsu­tun punai­sen Valpon ajojahti Kokoo­musta kohtaan loppui­vat vasta, kun presi­dentti Paasi­kivi erotti sisä­mi­nis­te­rin viras­taan.

    Kokoomus­lainen presi­dentti J.K. Paasi­kivi

    Juho Kusti Paasi­kivi (1870-1956) oli sotien jälkei­sen ajan tärkeim­piä polii­tik­koja ja maamme yhteis­kun­nal­li­sen tilan­teen vakaut­taja. Koulu­tuk­sel­taan hän oli laki­tie­teen tohri.Paasikivi ehti vaikut­taa suoma­lai­sessa poli­tii­kassa aktii­vi­sesti yli viiden kymme­nen vuoden ajan senaat­to­rina, kansan­edus­ta­jana, päämi­nis­te­rinä ja presi­dent­tinä.

    Paasi­kivi kuului nuorem­pana vanha­suo­ma­lai­siin, ja liit­tyi Kokoo­muk­seen heti sen perus­ta­mi­sen jälkeen. Poliit­ti­selta vakau­muk­sel­taan hän oli perus­tus­lail­li­nen monar­kisti, joka poli­tii­kassa toimies­saan tunnusti ensi­si­jai­sesti reali­tee­tit. Presi­dent­tinä Paasi­kivi loi sodan­jäl­kei­sessä Suomen ulko­po­liit­ti­sen linjan niin kutsu­tun Paasi­ki­ven linjan, jossa koros­tet­tiin Suomen asemaa puoluet­to­mana länsi­maana idän ja lännen välissä.

    Paasi­ki­ven presi­dent­ti­kau­tena Suomi maksoi sota­kor­vauk­sensa loppuun, teol­lis­tui voimak­kaasti, neuvot­teli Pork­ka­lan alueen takai­sin­luo­vu­tuk­sen Neuvos­to­lii­ton kanssa ja järjesti Helsin­gin Olym­pia­lai­set vuonna 1952. Presi­dentti Paasi­ki­ven seuraa­jaksi nousi vuonna 1956 silloi­nen päämi­nis­teri Urho Kekko­nen. Juho Kusti Paasi­kivi kuoli vuoden 1956 lopussa.

    Kohti yksilöiden­­politiikkaa

    Kokoo­mus alkoi uudis­taa varo­vai­sesti poliit­tista linjaansa 1950-luvulla. Puolue oli toimi­nut kaksi­kym­men­lu­vulta asti samalla peri­aa­teoh­jel­malla, ja se päätet­tiin uudis­taa. Uusi peri­aa­teoh­jelma muutti puolu­een poli­tii­kan linjan konser­va­tis­mista kohti dynaa­mista konser­va­tis­mia sekä mark­ki­na­ta­loutta.

    Kokoo­muk­sen ohjel­massa nostet­tiin ensim­mäistä kertaa esille yksi­lön asema ja oikeu­det yhteis­kun­nassa, ja alet­tiin katsoa yhteis­kun­taa yksi­lön kautta. Muilta osin Kokoo­muk­sen poli­tii­kassa ja vuoden 1957 ohjel­massa koros­tui­vat yhteis­kun­nan lujuus, kansan­kun­nan eheys, lakien noudat­ta­mi­sen ja sekä perhe-elämän kunnioit­ta­mi­nen.

    Lisää markkina­taloutta

    Talous­po­li­tiikka nousi poli­tii­kassa keskei­seksi osa-alueeksi. Hyvin­voin­nin kasvat­ta­mi­nen ja maan kehit­ty­mi­nen edel­lyt­ti­vät aktii­vista ja kannus­ta­vaa talous­po­li­tiik­kaa. Kokoo­muk­sen linjaksi tuli Länsi-Saksasta omak­suttu sosi­aa­li­nen kapi­ta­lismi.

    Sosi­aa­li­seen mark­ki­na­ta­lou­teen liit­tyi pieno­mis­tuk­sen ja yksi­tyis­yrit­tä­jyy­teen liit­tyvä poli­tiikka, niin kutsuttu kansan­ka­pi­ta­lismi. Kokoo­mus vastasi kommu­nis­tien sosia­li­soin­ti­pyr­ki­myk­siin omalla linjal­laan, joka vaati kaik­kia pääoman omis­ta­jiksi. Suomen talou­del­li­nen nousu ja kehit­ty­mi­nen pohjois­mai­seksi hyvin­voin­ti­val­tioksi edel­lyt­ti­vät yrit­tä­jyyttä, jota Kokoo­mus halusi lisätä.

    Korpi­­vaellus alkaa vasemmisto­­laisella 60-luvulla

    Yhteis­kun­nal­li­nen poliit­ti­nen liikeh­dintä kiih­tyi 1960-luvulle tultaessa. Kokoo­muk­sessa Nuor­ten Liitto ja vasta perus­tettu Opis­ke­li­ja­liitto Tuhat­kunta kävi­vät tiuk­kaa aatteel­lista kampai­lua radi­kaa­lin vasem­mis­to­liik­keen kanssa. Suomessa pelät­tiin vasem­mis­to­laista vallan­ku­mousta, jossa Kokoo­mus aset­tui yksi­lön­va­pauk­sien ja demo­kra­tian puolus­ta­jiksi 60-luvun lopulla. Puolu­eesta tuli sosia­lis­min vasta­voima.

    Puolu­een sisällä erityi­sesti Tuhat­kunta ja Kokoo­mus­nuo­ret kävi­vät ideo­lo­gista keskus­te­lua, jonka mukaan yhteis­kun­nalla ja sen insti­tuu­tioilla tuli olla vain väli­nearvo yksi­lön menes­ty­mi­selle. Tämän­kal­tai­nen ajat­telu oli vastoin ajan poliit­tista ajat­te­lua.

    Jälleen kerran Suomessa tapah­tu­nut poliit­ti­nen liikeh­dintä oikeisto-vasem­misto akse­lilla oli osa euroop­pa­laista liikeh­din­tää, joka iski lopulta myös Suomeen. Ideo­lo­gi­nen kamp­pailu siir­tyi myös urhei­lun ja taiteen piiriin. Yhteis­kunta ylipo­li­ti­soi­tui kaikilla tasoilla.

    Valta­kun­nan poli­tii­kassa Kokoo­muk­selle alkoi pitkä korpi­vael­lus vuoden 1966 edus­kun­ta­vaa­lien jälkeen. Kokoo­mus joutui ulko­po­liit­ti­sista syistä oppo­si­tioon. Ulko­po­li­tiik­kaa alet­tiin käyt­tä­mään sisä­po­li­tii­kan väli­neenä. Presi­dentti Kekko­nen vahvisti valta­po­liit­tista asemaansa parla­men­taa­ri­sesti kysee­na­lai­sesti, jota Kokoo­mus vastusti. Presi­den­tin­vaa­leissa 1962 ja 1968 omien ehdok­kai­den aset­ta­mi­nen sine­töi Kokoo­muk­sen joutu­mi­sen oppo­si­tioon.

    Hyvistä vaali­tu­lok­sista huoli­matta Kokoo­mus ei pääs­syt ennen vuotta 1987 halli­tuk­seen, jonka takia puolu­eella on syvä muisto parla­men­ta­ris­min toteut­ta­mi­sen tärkey­destä tänä­kin päivänä. Kokoo­mus maksoi demo­kra­tian ja oman poliit­ti­sen toimin­ta­va­pau­den puolus­ta­mi­sesta kovan hinnan, mutta se kasvatti puolu­een suosiota jatku­vasti.

    Kokoo­muk­sen remontti­miehet

    Oppo­si­tio­tai­pa­leella Kokoo­mus yritti päästä aktii­vi­sesti halli­tus­vas­tuuseen. Keskus­tan ja sosi­aa­li­de­mo­kraat­tien puna­mul­tayh­teis­työ kesti vaaleista toiseen, ja sen takuu­mie­henä oli presi­dentti Kekko­nen.

    Kokoo­muk­sen sisällä nousi uuden puheen­joh­taja Juha Riht­nie­men johdolla liike, joka yritti kään­tää Kokoo­muk­sen poli­tiik­kaa ja suhdetta presi­dentti Kekko­seen halli­tus­kel­poi­seen suun­taan. Ryhmää kutsut­tiin remont­ti­mie­hiksi Juha Rith­nie­men vaali­mai­nok­sen takia, ja siihen kuului joukko nuoria kansan­edus­ta­jia. Remont­ti­mies­ten ansiosta Kokoo­mus alkoi suhtau­tu­maan lievem­min kommu­nis­tei­hin sekä tukea Paasi­kivi-Kekko­sen linjaa ulko­po­li­tii­kassa. Myöhem­min puolu­eessa käytiin keskus­te­lua siitä, suomet­tuiko Kokoo­mus 1970-luvulla liikaa.

    Kokoo­mus teki vuonna 1970 ensim­mäi­sen eril­li­sen peri­aa­teoh­jel­mansa, jota oltiin vaadittu jo 1960-luvun lopussa. Ohjel­massa Kokoo­muk­sen poliit­ti­nen linja muut­tui, ja vahvan valtion itsei­sarvo pois­tet­tiin poli­tii­kasta. Sen sijaan esille nostet­tiin yhteis­kun­nan moniar­voi­suus ja perus­tur­van paran­ta­mi­nen.

    Uusi poliit­ti­nen linja ja puolu­een imago nosti­vat Kokoo­muk­sen suuriin vaali­voit­toi­hin edus­kun­ta­vaa­leissa 1975 ja 1979, mutta ei halli­tuk­seen. Aktii­vi­sesta poli­tii­kan muutok­sesta ei ollut apua ja Kokoo­mus pysyi oppo­si­tiossa. Kokoo­mus tuki jopa poik­keus­la­kia, jolla presi­dentti Kekko­sen valta­kautta jatket­tiin.

    Korpi­vael­lus päät­tyi pääministeri­puolueen asemaan

    Yhteis­kun­nal­li­nen vapau­tu­mi­nen sekä länti­nen inte­graa­tio nosti­vat Kokoo­muk­sen suosiota ja painetta halli­tus­vas­tuuseen pääse­mi­sestä 1980-luvulla. Korpi­vael­luk­sena tunnettu aika päät­tyi kevään 1987 edus­kun­ta­vaa­leissa. Kokoo­mus nousi päämi­nis­te­ri­puo­lu­eeksi tasa­val­lan presi­dentti Mauno Koivis­ton manu­aa­li­sessa ohjauk­sessa.

    Harri Holke­rin halli­tus (1987-1991) todisti toimin­taym­pä­ris­tön täydel­li­sen muutok­sen, kun kasi­no­ta­lou­den nousu­kausi ja hyvin­voin­ti­pal­ve­lui­den jatkuva laajen­ta­mi­nen päät­tyi­vät Neuvos­to­lii­ton romah­ta­mi­seen ja Suomen lamaan.

    Kylmän sodan päät­ty­mi­sen ennus­mer­kit ja Berlii­nin muurin murtu­mi­nen rohkai­si­vat Kokoo­mus­nuo­ria vaati­maan Suomen liit­ty­mistä Euroo­pan Yhtei­söön. Läpi 1980-luvun euroop­pa­lais­tu­nut puolue ja sen nuori­so­jär­jestö alkoi­vat nyt liput­taa rohkean länti­sen inte­graa­tion puolesta. Puolue kärsi vaali­tap­pion vuonna 1991, mutta lähti mukaan keskus­ta­lai­sen Esko Ahon lama-ajan porva­ri­hal­li­tuk­seen, jotta raskaat, mutta vält­tä­mät­tö­mät päätök­set saatai­siin tehtyä. Suoma­lai­nen hyvin­vointi oli aiem­paa riip­pu­vai­sempi avoi­mesta mark­ki­na­ta­lou­desta. Kokoo­muk­sen uusi peri­aa­teoh­jelma vuonna 1993 painot­ti­kin ekoso­si­aa­lista mark­ki­na­ta­loutta.

    Nopea yhteis­kun­nal­li­nen ja poliit­ti­nen murros 1990-luvun alku­vuo­sina päät­tyi vuoden 1994 kansa­nää­nes­tyk­seen Euroo­pan Unio­niin liit­ty­mi­sestä. Kokoo­mus oli tuke­nut avoi­mesti Unio­niin liit­ty­mistä, jonka se näki tärkeänä Suomen tule­van kehi­tyk­sen ja vaiku­tus­val­lan takia. Suomi liit­tyi Unio­niin 1.1.1995. Vuosi­kym­me­nen lopun aikana Kokoo­mus oli mukana päämi­nis­teri Lippo­sen halli­tuk­sissa, jolloin Suomi nousi talou­del­li­sesti jaloil­leen ja liit­tyi EMU aluee­seen. Laman aikai­set päätök­set olivat vält­tä­mät­tö­miä, mutta niiden loppu­las­kua jäi makset­ta­vaksi vielä seuraa­val­le­kin vuosi­tu­han­nelle.

    Uuden vuosi­­tuhannen Kokoo­mus

    Yhtä­jak­soi­sen kuuden­toista vuoden halli­tus­vuo­den jälkeen Kokoo­mus hävisi vaalit vuonna 2003. Tämä antoi puolu­eelle aikaa miet­tiä ja tarken­taa omaa suun­taansa sekä uudis­taa poli­tiik­kaansa. Kokoo­muk­sen uudeksi puheen­joh­ta­jaksi vuonna 2004 valit­tiin 32-vuotias Jyrki Katai­nen. Kokoo­mus oli muut­tu­nut 90-luvun halli­tus­vuo­sina aktii­vi­seksi euroop­pa­lai­seksi puolu­eeksi, jonka yhtey­det euroop­pa­lai­siin veljes­puo­luei­siin olivat tiiviit. Siksi oli aika päivit­tää puolu­een peri­aa­teoh­jelma ja aate puheen­joh­taja Jyrki Katai­sen johdolla.

    Kokoo­muk­sen uusin peri­aa­teoh­jelma hyväk­syt­tiin vuonna 2006. Tuol­loin määrit­te­limme Kokoo­muk­sen keskus­ta­oi­keis­to­lai­seksi kans­a­puo­lu­eeksi ja kitey­timme aatteel­li­sen pohjamme kokoo­musaat­teeksi. Kokoo­musaate tiivis­tyy puolu­een arvoissa, joita ovat vapaus, vastuu ja demo­kra­tia, mahdol­li­suuk­sien tasa-arvo, sivis­tys, kannus­ta­vuus, suvait­se­vai­suus ja välit­tä­mi­nen.

    Taas kansa vastaa Kokoo­mus

    Kokoo­mus on menes­ty­nyt teke­mäl­lään poli­tii­kalla hyvin uudella vuosi­tu­han­nella. Puolue on pysty­nyt kasvat­ta­maan jäsen­mää­räänsä, kehit­tä­mään orga­ni­saa­tio­taan ja kuun­nel­lut kansa­lai­sia. Kokoo­mus on ollut euroop­pa­lai­nen puolue, joka haluaa viedä Suomen niihin pöytiin, joissa Suomea koske­vista asioista pääte­tään.

    Kokoo­mus on menes­tynyt teke­mäl­lään politii­kalla hyvin uudella vuosi­tu­han­nella. Puolue on pysty­nyt kasvat­tamaan jäsen­mää­räänsä, kehit­tämään organi­saa­tiotaan ja kuun­nel­lut kansa­laisia. Kokoo­mus on ollut euroop­pa­lainen puolue, joka haluaa viedä Suomen niihin pöytiin, joissa Suomea koske­vista asioista pääte­tään.

    Olemme menes­tyneet erinomai­sesti kaikissa käymis­sämme vaaleissa. Kokoo­mus nousi maan suurim­maksi kunta­puo­lu­eeksi ensim­mäistä kertaa vuoden 2008 kunnal­lis­vaa­leissa ja on ollut sitä myös vuosien 2012 ja 2017 vaaleissa. Vuonna 2011 Kokoo­mus nousi ensim­mäistä kertaa histo­riassaan edus­kun­nan suurim­maksi puolu­eeksi ja Jyrki Katai­sesta tuli Suomen päämi­nisteri. Katai­sen jälkeen päämi­nis­te­rinä ja 2015 alkaen valtio­va­rain­mi­nis­te­rinä jatkoi 2014 Kokoo­muk­sen puheen­joh­ta­jaksi valittu Alexan­der Stubb.Vuosi­tu­han­nen alun suuriin menes­tyk­siin on kuulu­nut puolu­een ehdok­kaaksi aset­ta­man Sauli Niinis­tön valinta Tasa­val­lan Presi­den­tiksi helmi­kuussa 2012. Kokoo­mus oli myös tuke­massa, kun Sauli Niinistö valit­tiin uudel­leen virkaan tammi­kuussa 2018. Vuodesta 2016 alkaen Kokoo­musta on luot­san­nut valtio­va­rain­mi­nis­teri Petteri Orpo.

    Kokoomus­lainen presi­dentti Sauli Väinämö Niinistö

    Uuden vuosi­tu­han­nen Kokoo­mus oli toteut­ta­massa suoma­lais­ten haavetta presi­den­tin­vaa­leissa 2012. Kokoo­mus oli myös tuke­massa, kun Sauli Niinistö valit­tiin uudel­leen virkaan tammi­kuussa 2018.  Kokoo­mus­lai­nen presi­dent­tieh­do­kas Sauli Niinistö voitti vaalit ennä­tyk­sel­li­sen suurella äänio­suu­della. Presi­dentti Niinistö on pitkä­ai­kai­nen kansan­edus­taja, puolu­een puheen­joh­taja sekä minis­teri, jolla on työko­ke­musta sekä Suomesta että Euroo­pasta. Sauli Niinistö on Suomen pitkä­ai­kai­sin valtio­va­rain­mi­nis­teri, ja hän on myös toimi­nut Suomen Pallo­lii­ton puheen­joh­ta­jana. Koulu­tuk­sel­taan hän on oikeus­tie­teen kandi­daatti.