Koulutus on yksi maailman nopeimmin kasvavia sektoreita. Vuonna 2000 korkeakouluissa opiskeli noin 100 miljoonaa henkilöä ja vuonna 2010 määrä oli kasvanut lähes 180 miljoonaan.
Maapallolla painopiste on siirtynyt yhä vahvemmin lännestä itään, kasvaviin talouksiin: Kiinaan, Intiaan, Koreaan, arabimaihin. Ne kaikki rakentavat nyt kiivaasti omia koulutusjärjestelmiään ja lähettävät satoja tuhansia omia nuoriaan ulkomaille oppia hakemaan.
Samaan aikaan Suomessa omat korkeakouluikäluokat pienenevät, liian pieniä yksikköjä suljetaan ja opettajia irtisanotaan. Tällaisessa tilanteessa, kun Suomi kipeästi kaipaa uusia tuotteita ja palveluita, joilla olisi maailmalla kysyntää, tuntuu uskomattomalta, ettei meillä haluta täysimääräisesti hyödyn-tää koulutusviennin mahdollisuuksia.
Suomalaiseen koulutusjärjestelmään kohdistuu suuri kansainvälinen mielenkiinto hyvän Pisa-menestyksen ansiosta. Suomessa lainsäädäntö kuitenkin rajoittaa tehokkaasti koulutusvientiä. Meillä laki esimerkiksi kieltää perimästä keneltäkään maksuja tutkintoon johtavasta koulutuksesta.
Kaikissa muissa Euroopan maissa Norjaa ja Islantia lukuun ottamatta EU/ETA-alueen ulkopuolisilta opiskelijoilta peritään maksuja. Maksujen vastapainona on luonnollisesti erilaisia stipendijärjestelmiä.
Korkeakoulutus on ja sen pitäisi myös Suomessa olla aidosti kansainvälistä. Ei Suomen pidä kehittää korkeakoulujaan vain suomalaisille ja mitoittaa paikkamäärää suomalaisten ikäluokkien mukaan. Esimerkiksi suomalaisten ammattikorkeakoulujen sairaanhoitaja- ja insinöörikoulutukseen kohdistuu kansainvälistä mielenkiintoa. Täällä voitaisiin kouluttaa osaajia monen kehittyvän maan tarpeisiin.
Meillä on rakennettuna valmis infra, erinomaiset korkeakoulutetut opettajat ja poikkeuksellisen paljon englanninkielisiä koulutusohjelmia jo nyt. Eikö tätä kannattaisi hyödyntää?
Opettaja-lehti, 15.3.2013
