Viisaita sanoja talou­desta – kokoomus.fi
MENU
Viisaita sanoja talou­desta

Viisaita sanoja talou­desta

Julkaistu: 21.11.2008 Uncategorized

Jorma Ollila: Juhlapuhe Keskus­kaup­pa­ka­marin 90-vuotis­juh­lassa 19.11.2008.

Mikä on järkevää talous­po­li­tiikkaa syvän taantuman kynnyk­sellä?

Suomen talou­dessa on pitkään mennyt hyvin, mikä on heijas­tunut yhteis­kun­nal­lisen keskus­telun paino­tuk­sissa. Tilanne on kuitenkin viime kuukausina muuttunut ainut­laa­tuisen nopeasti, ja edessä on erittäin jyrkkä muutos huonomman talous­ke­hi­tyksen suuntaan. Korkea­suh­dan­teessa hyvin tehtä­vänsä hoitanut hallitus on joutu­massa tuliko­keeseen, jossa muutoin normaa­leiksi katsot­tavat toimet eivät riitä; nyt on torjuttava kriisiä ja työttö­myyttä sekä veroja keven­tä­mällä että mitoi­tuk­seltaan merkit­tä­vällä ja kasvu­po­liit­ti­sesti oikein kohdis­te­tulla elvytys­po­li­tii­kalla.

Yhdys­val­loista alkanut finans­si­kriisi on viime viikkoina levinnyt nopeasti koko maail­man­ta­louteen. On yhä ilmei­sempää, että vaiku­tukset ns. reaali­ta­louteen tulevat olemaan voimakkaan kielteisiä. Edessä on parhaim­mil­laankin syvä ja pitkä taantuma, joka tulee heijas­tumaan työttö­myyden merkit­tävänä kasvuna. Tällöin monet julkiseen valtaan kohdis­tuvat vaati­mukset voimis­tuvat samalla kun sen rahoi­tus­ti­lanne heikkenee. Miten muuttu­neeseen tilan­teeseen pitäisi reagoida talous­po­li­tii­kassa? Kenen käsissä ovat ratkaisun avaimet, jos kenenkään? Kaiketi maail­man­laa­juisen ongelman hallinta edellyttää globaa­lilla tasolla sovittuja ratkaisuja? Mikä on Euroopan unionin rooli? Mitä Suomen hallitus voi tehdä kriisin torju­mi­seksi tai lieven­tä­mi­seksi?

Ns. G20-maat kokoon­tuivat vastikään Washing­toniin keskus­te­lemaan maailman ?finans­siark­ki­teh­tuurin? uudis­ta­mi­sesta. Näin käynnistyvä työ tähtää Euroopan unionin toivo­musten mukai­sesti mm. sen varmis­ta­miseen, että rahoi­tus­mark­ki­noiden säätely vastedes on kaiken kattavaa: sen tulee kattaa kaikki instru­mentit, kaikki insti­tuutiot ja kaikki maailman rahoi­tuk­sel­li­sesti merkit­tävät alueet. Näin voidaan paremmin välttää ?regulatory arbitrage? nimellä tunnettua ilmiötä, eli sellaisia säätelyn eroja hyödyn­täviä rahoi­tus­toimia, jotka viime vuosina ovat ruokkineet ?varjo­pankkien? toimintaa ja riskin­ottoa sekä kupla­ta­loutta.

Tarvitaan myös tiiviimpää kansain­vä­listä yhteis­työtä rahoi­tusins­ti­tuu­tioiden ja markki­noiden valvon­nassa, ja Kansain­vä­lisen Valuut­ta­ra­haston (IMF) asemaa tulisi vahvistaa. Talle­tus­va­kuu­tus­jär­jes­telmiä tulisi harmo­ni­soida ja luoki­tus­lai­tosten toimintaa on arvioitava uudelleen. Rahoi­tus­lai­tosten on syytä parantaa riski­hal­lin­taansa, vahvistaa pääomiaan ja tarkistaa palkkio­jär­jes­tel­miään. Ennen kaikkea on vaadittava nykyistä suurempaa läpinä­ky­vyyttä; eri instru­menttien ominai­suudet ja riskit on voitava tunnistaa ja niiden arvioi­mi­seksi tulee olla riittä­västi rapor­toitua tietoa.

Rahoi­tus­jär­jes­telmän kehit­tä­minen auttaa tulevien kriisien ehkäi­se­mi­sessä. Toivot­ta­vasti maailma vastedes kykenee paremmin sovit­tamaan yhteen dynaa­miset ja innova­tii­viset rahoi­tus­mark­kinat makro­ta­lou­del­liseen vakauteen. Nyt vallit­se­vassa tilan­teessa on kuitenkin ensisi­jaista, että pystytään rajoit­tamaan käsillä olevan finans­si­kriisin leviä­mistä ja sen reaali­ta­lou­del­lisia vaiku­tuksia. Tätä ei hoideta säätelyn keinoin, tällöin on kyse yleisen talous­po­li­tiikan haasteesta.

Kuten Washing­tonin kokouk­sessa hyvin ymmär­rettiin, G20-maiden tulisi nyt kantaa huolta kokonais­tuo­tannon kasvua tukevan kysynnän ylläpi­tä­mi­sestä. Lisäksi on ensiar­voisen tärkeää vastustaa kaikkia protek­tio­nis­tisia pyrki­myksiä. Koolla olleet G20-maat pitivät laajalla rinta­malla toteu­tet­tavaa raha- ja finans­si­po­liit­tista elvytystä tarpeel­lisena. Tilanne on tässä suhteessa melko kuitenkin erilainen Yhdys­val­loissa ja Euroo­passa.

Yhdys­val­tojen keskus­pankki (?Fed?) on jo pitkään harjoit­tanut hyvin reaktii­vista, nopeiden ja voimak­kaitten liikkeiden politiikkaa. Edellisen puheen­joh­ta­jansa, Alan Greenspan?in johdolla Fed tuki talous­kasvua matalien korkojen kautta siinä määrin, että tuon politiikan nyt arvioidaan myötä­vai­kut­taneen asunto­hin­ta­kuplan synty­miseen. Talous­nä­kymien synken­tyessä Fed on viimeksi kuluneen vuoden aikana jälleen alentanut ohjaus­kor­koaan nopeasti ja matalalle tasolle.

Taustalla on nykyisen pääjoh­tajan, Ben Bernanke?n pelko siitä, että finans­si­kriisi uhkaa johtaa hyvin jyrkkään talouden alamäkeen. Kuten hyvin tiedetään, Ben Bernanke kirjoitti väitös­kir­jansa 1930-luvun lamasta, joka hänen mielestään oli ennen kaikkea ?luottolama?. Yhdys­val­tojen vasta valittu presi­dentti, Barak Obama, näyttää olevan ohjaa­massa maataan voimakkaan finans­si­po­liit­tisen elvytys­po­li­tiikan tielle. Hän haluaa nopeita toimia verotuksen keven­tä­mi­seksi ja kotimaisen kysynnän tukemi­seksi. Samalla hän kaavailee merkit­täviä inves­tointeja ja muita panos­tuksia Yhdys­val­tojen perus­ra­ken­teeseen ja tutki­mukseen.

Lisäksi on muistettava, että Yhdys­val­tojen talous on Eurooppaan nähden dynaa­minen ja sopeu­tu­mis­ky­kyinen. Näistä syistä Yhdys­vallat saattaa hyvinkin onnistua talous­po­li­tiikan avulla kääntämään talouden kohtuul­lisen ajan kuluessa uuteen nousuun.

Voi kysyä, eivätkö Yhdys­val­tojen liitto­valtion suuret budjet­tia­li­jäämät muodosta elvytykseen nojau­tuvan talous­po­li­tiikan estettä? On esitetty arvioita, että alijäämä pian voisi nousta vuosi­ta­solla jopa 1000 miljardin dollarin suurui­seksi! Vastaus on, että kaikki on suhteel­lista: voimakas elvytys­po­li­tiikka parin vuoden ajaksi lisää liitto­hal­li­tuksen velkaa, mutta vaikutus ns. raken­teel­liseen rahoi­tusa­li­jäämään jää sittenkin melko vähäi­seksi.

Yhdys­val­tojen edelleen jatkuva väestön kasvu yhdis­tettynä positii­viseen tuotta­vuus­ke­hi­tykseen mahdol­listaa talous­kasvun jatku­misen suotuisana ja auttaa pitämään julkisen sektorin pitkän tähtäimen rahoi­tus­nä­kymät siedet­tävinä. Halutessaan Yhdys­vallat voi käyttää sekä rahapo­li­tiikkaa että finans­si­po­li­tiikkaa talouden saatta­mi­seksi uudelle kasvu-uralle.

Euroopan tilanne on vaikeampi. Kriisi alkoi Yhdys­val­loista (?subprime? asunto­lainat, ?Lehman Brothers? jne.), mutta talouden heikke­ne­minen saattaa Euroo­passa silti muodostua voimak­kaam­maksi tai ainakin pitkä­ai­kai­sem­maksi. Euroopan keskus­pankki on ollut kovin hidas ja varovainen ohjaus­kor­konsa alenta­mi­sessa.

Varovai­suu­della on toki perus­te­lunsa, mutta kriisin kolkut­taessa voisi keskei­seltä viran­omai­selta toivoa nopeaa ja päättä­väistä toimintaa. Korko­po­li­tiikan vaiku­tukset toteu­tuvat joka tapauk­sessa vain aikaa myöten. Vaarana myös on, että rahapo­li­tiikka pessi­mismin voittaessa alkaa menettää tehoaan.

Finans­si­po­li­tiikan osalta tilanne Euroo­passa on vielä hanka­lampi. Yhtäältä kukin maa päättää omasta budjet­ti­po­li­tii­kastaan. Yhtei­sö­ta­solla voidaan vain pyrkiä koordi­noimaan eri maiden toimintaa. Tällöin etusi­jalla on ?vakaus- ja kasvuso­pi­muksen? puitteissa tapahtuva koordi­nointi, joka tähtää ns. ?liial­listen? alijäämien torju­miseen. Tässä ei talouden hyvinä vuosina juuri onnis­tuttu, ja useimpien EU-maiden julkisen sektorin rahoitus kärsiikin nyt melkoi­sista alijää­mistä ja ns. ?kestä­vyys­va­jeista? (eli alijäämät eivät näytä poistuvan vaikka talous kasvaisi trendinsä mukai­sesti).

Näkymiä varjos­tavat edelleen väestön ikään­ty­minen ja työvoiman tarjonnan supis­tu­minen sekä monessa maassa heikko sopeu­tu­miskyky talouden raken­ne­muu­toksiin. Vaarana on, että Eurooppa näistä syistä juuttuu pitkäksi ajaksi heikkoon talous­ke­hi­tykseen kaikkine ongel­mineen kuten korkea työttömyys ja paineet julkiseen lisävel­kaan­tu­miseen. Tästä syystä nopeat elvytys­toimet juuri nyt ovatkin välttä­mät­tömiä alijäämien kasvusta huoli­matta. Vakaus- ja kasvuso­pi­muksen kriisiaikoja varten laaditut poikkeus­klausuu­lithan sallivat alijäämien kattojen tilapäisen ylittä­misen.

Elvytyksen keinojen valin­nassa on tärkeätä välttää sellaisia toimia, jotka ovat risti­rii­dassa raken­teel­listen uudis­tus­tar­peiden kanssa. Eurooppa ei tarvitse aurin­gon­las­kua­lojen yritysten tukiaisia, vaan tutkimus- ja kehitys­pa­nos­tuksia, koulu­tuksen uudis­ta­mista ja infra­struk­tuurin paran­nusin­ves­tointeja.

Entä mitkä ovat Suomen ja Suomen halli­tuksen mahdol­li­suudet lievittää kansain­vä­listen ongelmien vaiku­tuksia maassamme?

Suomi, kuten muutkin pohjoismaat, omaavat eräiltä osin parempia lähtö­kohtia kohdata edessä olevia vaikeuksia. Pankkien riskit ovat meillä suhteel­lisen pieniä ja yritysten taseet ovat pääosin melko vahvoja. Lisäksi hallitus on jo varau­tunut pankkeja turvaaviin takuisiin ja pääomit­ta­miseen. Julkisen sektorin rahoitus on moniin Euroopan maihin nähden hyvällä tolalla. Hallitus on hyvien vuosien aikana aivan oikein pyrkinyt varau­tumaan siihen, että laihempia vuosia saattaa olla edessä. Yhteis­kun­nas­samme ymmär­retään, että sopeu­tu­minen maail­man­ta­louden muutoksiin on väistä­mä­töntä, vaikka se yrityk­sissä usein edellyttää kipeitä päätöksiä.

Tarvit­tavia linjauksia ja toimia pohdit­taessa on tunnus­tettava, että kukaan ei näissä oloissa voi varmuu­della arvioida näköpii­rissä olevien ongelmien syvyyttä ja kestoa. Tämä vaikeuttaa haasteisiin parhaiten vastaavan talous­po­li­tiikan hahmot­ta­mista. Jos taantuma on syvä mutta lyhyt V-muotoinen, on voimakas elvytys kotimaisen kysynnän ylläpi­tä­mi­seksi houkut­televa keino kuilun ylittä­mi­seksi. Jos taantuma on pitkä­ai­kainen leveän U:n tai jopa L:n muotoinen, voi sillan raken­ta­minen osoit­tautua kovin vaikeaksi. Tätä ajatellen on annettava suurempaa painoa sopeu­tu­mis­kykyä vahvis­ta­ville ja kilpai­lu­kykyä kohen­ta­valle toimen­pi­teille. Joka tapauk­sessa on syytä hakea keinoja, jotka ovat hyödyl­lisiä eri olosuh­teissa, sekä lyhyellä että pitkällä aikavä­lillä. Näistä lähtö­koh­dista voi esittää mm. seuraavia näkökohtia:

Rahoi­tus­sektori

Käsillä olevan kriisin keskeinen piirre on rahoi­tus­mark­ki­noilla vallitseva luotta­muspula ja rahoi­tuksen ehtojen kiris­ty­minen, joka vähentää mahdol­li­suuksia inves­toin­teihin ja aiheuttaa pahim­millaan merkit­täviä ongelmia yritysten juokse­valle toimin­nalle. Keskus­pankkien toimet pankkien likvi­di­teetin turvaa­mi­seksi eivät tässä suhteessa auta, jos raha jää pankkeihin. Pankkien on täytettävä niille kuuluva tehtävät ml. normaalin liike­toi­minnan ja inves­tointien rahoit­ta­misen suhteen. Halli­tuksen on takuiden ja erityis­ra­hoi­tusta käyttäen turvattava mm. viennin rahoi­tuse­del­ly­tykset.

Verotus

Halli­tuksen budjet­tie­sitys pitää sisällään veroke­ven­nyksiä ensi vuodelle. Näistä esityk­sistä voi halutessaan löytää moitit­tavaa. Sekä useat kotimaiset ekono­mistit että kansain­vä­linen valuut­ta­ra­hasto ovat esimer­kiksi pitäneet ruoan arvon­li­sä­veron alenta­mista heikosti perus­teltuna. Oma kantani on, että ruoan ALV-kannan alene­misen täytyy myös heijastua elintar­vik­keiden kulut­ta­ja­hin­tojen alene­misena; muuten on ilmeistä, että kilpailu vähit­täis­kau­passa ei toimi hyväk­syt­tä­vällä tavalla.

Kaupan keskeiset toimijat varmaan tekisi­vätkin viisaasti, mikäli pitäi­sivät huolen siitä, etteivät antaisi aihetta tällaiseen johto­pää­tökseen. Itse linjaa, verotuksen keven­tä­mistä, ja erityi­sesti palkka­tu­lojen verotuksen keven­tä­mistä, on kuitenkin syytä pitää oikeana: verotuksen keven­tä­minen on Suomen talous­po­li­tiikan kannalta keskeinen tavoite sekä suhdanne- että raken­ne­po­liit­ti­sesti. Tässä tilan­teessa se tukee kotita­louksien ostovoimaa ja kulutus­ky­syntää, mikä helpottaa tilan­netta etenkin kotimark­ki­noilla toimivien, usein pienten ja keski­suurten yritysten kannalta.

Pidem­mällä aikavä­lillä työn verokiilan vähen­tä­minen tukee työvoiman tarjontaa ja edistää työmark­ki­noiden toimi­vuutta. Työn verotuksen keven­tä­minen on siten sekä kysynnän elvytystä että tarjonnan talous­po­li­tiikkaa. Lisäksi se vähentää työn ja pääoman verokan­tojen eroa ja tuosta erosta johtuvaa houku­tusta työtu­lojen muutta­mi­seksi pääoma­tu­loiksi verotusta silmällä pitäen.

Toinen verotusta koskeva kysymys koskee yhtiö­ve­ro­kantaa. Tuo verokanta on enene­västi kovan kansain­vä­lisen verokil­pailun keino. Yhtiö­ve­ro­kantaa on viime vuosina alennettu usein ja merkit­tä­västi. Tuorein muutos on Ruotsin verokannan alenta­minen aivan Suomen verokannan (26 %) tuntumaan. Taantuman oloissa tämä verokil­pailu saattaa entisestään koventua.

Suomen kannalta on mones­takin syystä olennaista, että kansain­vä­liset yhtiömme jatkos­sakin inves­toivat Suomeen. Tässä valossa on uskoakseni vain ajan kysymys milloin yhtiö­ve­ro­kantaa on Suomessa alennettava.

Viime aikoina on keskus­teltu pääoma­tu­lo­veron ja työtu­lojen rajave­roas­teiden erosta, joka on koettu ongel­mal­lisen suureksi. Listat­tujen yhtiöiden osingot ovat kuitenkin osittain kahden­ker­taisen verotuksen kohteena, jolloin jaettuihin voittoihin kohdistuva veroaste on 40,5 prosenttia. Tätä ei voi pitää erityisen matalana kansain­vä­li­sesti tai verrattuna työtu­lojen tavan­omaisiin veroas­teisiin. Tällä totea­muk­sella en kiistä sitä, että veroas­teiden erot eräissä tapauk­sissa (listaa­mat­to­missa yhtiöissä) aiheuttaa verotuksen legiti­mi­teettiä naker­tavia ongelmia.

Joka tapauk­sessa on juuri nyt hyvä muistaa, että pääoma­tu­lojen verotusta uudis­tettiin vuonna 1993 siksi, että talouden rattaat saataisiin pyörimään ja talous nousemaan lamasta kestävään kasvuun. Tässä onnis­tuttiin varsin hyvin. Nyt on huono ajankohta lähteä verotuksen kiris­tä­misen tielle.

Valikoiva elvyt­tä­minen

Taantuma vähentää osaltaan veroker­tymiä ja heikentää julkisen talouden rahoi­tus­ta­sa­painoa. Nykyään katsotaan yleisesti, että tämä ns. automa­tii­kasta johtuva budjetin heikke­ne­minen on syytä sallia. Kamera­lis­tinen vaatimus budjetin tasapai­not­ta­mi­sesta menoja leikkaa­malla tai verotusta kiris­tä­mällä johtaisi tässä tilan­teessa vain taantuman syvene­miseen.

Lisäksi voidaan esittää, että julkinen valta finans­si­po­li­tiikan keinoin aktii­vi­sesti elvyttää taloutta taantu­massa. Edellä jo todettiin palkka­ve­ro­tuksen keven­tä­misen tarjoavan tähän hyvän mahdol­li­suuden. Vielä suorempi vaiku­tus­keino on julkisten menojen lisää­minen. Elvytystä voidaan perus­tella sillä, että yritykset leikkaavat tai lykkäävät inves­toin­tejaan ja kotita­loudet vähen­tävät kulutustaan. Lisäksi vienti kärsii kun kysyntä supistuu muissa maissa. Näissä oloissa kotimaisen kysynnän tukemi­sella halli­tuksen toimin on eittä­mättä merki­tystä, sillä yritysten on vaikea tuottaa ja työllistää jollei talou­dessa ole tuotantoon kohdis­tuvaa kysyntää.

Julkisen vallan menopuolta tarkas­tel­taessa on hyvä pitää mielessä, että myös Suomen julkisen sektorin rahoi­tuksen kestävyys on pitkällä aikavä­lillä ongel­mal­linen jos kohta vähem­mässä määrin kuin monessa muussa EU-maassa. On varottava pysyvien menopai­neiden lisää­mistä, etenkin kun verotuksen keven­tä­miseen on talouden toimi­vuuden turvaa­mi­seksi selvää tarvetta. Tältä kannalta perus­tel­luimpia ovat kerta­luon­teiset menoli­säykset tai sellaiset, jotka vähen­tävät tulevia menopai­neita.

Ilmeisiä kohteita löytyy infra­struk­tuu­riamme ylläpi­tä­vistä ja sitä kohen­ta­vista korjausin­ves­toin­neista, joiden toteut­ta­minen on usein hyvin työval­taista toimintaa. Nyt resursseja alkaa olla saata­villa ja kustan­nustaso on kohtuul­lis­tu­massa. Nyt on järkevää taloyh­tiöiden toteuttaa putki­re­montteja ja kuntien korjata kouluja ja vanhain­koteja sekä valtion panostaa liiken­ne­ver­kostoon. Myös vuokra-asuntojen raken­ta­misen edistä­minen talous­po­liit­tisin toimin on järkevää silloin, kun resurssit muuten uhkaavat jäädä käyttä­mättä.

Valikoi­vasti elvyt­tävän politiikan perus­teista ei Suomessa liene erimie­li­syyttä. Hallitus onkin, aivan oikein, jo budjet­tie­si­tyk­sessä sekä siihen viime päivinä tehdyissä korjauk­sissa esittänyt lisäpa­nos­tuksia mm. liiken­ne­jär­jes­telmään ja vuokra-asunto­ra­ken­ta­miseen.

Suomen elvytys­po­li­tiikan mitoi­tusta voi mielestäni arvioida seuraa­vasti:

Yhtäältä Suomen ensi vuoden budjetti on viritetty selkeästi elvyt­tä­väksi. Toistai­seksi tehtyjen päätösten valossa finans­si­po­li­tiikka euroa­lu­eella on samassa määrin kokonais­ky­syntää tukevaa lähinnä vain Espan­jassa. Historian valossa budjetin elvyttävä vaikutus, joka vastannee noin vajaa prosenttia brutto­kan­san­tuot­teesta, ei kuitenkaan ole kovin suuri.

Toisaalta talouden odotet­ta­vissa olevan kehityksen kulma­kerroin on tällä hetkellä myös Suomessa erittäin huoles­tuttava. Normaalin suhdan­ne­vaih­telun mukaan viritetty politiikka ei vastaa nyt asetet­tavia vaati­muksia.

Itseään ruokkiva lasku on toden­nä­köi­sesti pysäy­tet­tä­vissä vain poikkeuk­sel­lisen voimakkain toimen­pitein. Tässä tilan­teessa ei ole vaaraa siitä, että hyvin kohdis­tettu lisäel­vytys johtaisi inflaa­tiota aiheut­tavaan ylilyöntiin; vaarana on pessi­mismin leviä­minen ja työttö­myyden voimakas kasvu. Halli­tuksen on syytä valmis­tella lisätoimia kysynnän ja työlli­syyttä ylläpi­tävän kasvun tukemi­seksi.

Onko meillä varaa sallia valtion velan kääntyvän uudelleen kasvuun? Velkaan­tu­misen vaaroja ei ole syytä vähätellä. Vastaus on silti varauk­sel­lisen myönteinen: Suomen julkisen sektorin rahoitus, kun huomioidaan myös eläke­ra­hastot, on nykyi­sellään vahvasti ylijää­mäinen. Vahvan rahoi­tus­a­seman etu on, että se antaa määrättyä liikku­ma­tilaa ja sopeu­tu­mi­saikaa vaikeuksien koittaessa. Milloin tuota liikku­ma­tilaa käytet­täisiin, jollei nyt? Julkisen sektorin rahoi­tuksen saatta­minen kestä­välle tolalle on tärkeää, mutta siihen savottaan on ryhdyttävä talouden kasvaessa, ei taantuman oloissa ja sitä syventäen.

Työmark­ki­noiden kohtaanto-ongelmien vähen­tä­minen. Suomen työmark­kinat toimivat paremmin kuin monissa Keski-Euroopan tai Etelä-Euroopan maissa, mutta ne eivät toimi riittävän hyvin. Meillä on liian monta koulu­pu­do­kasta ja nuorta, joka ei ole löytäneet tietään työelämään. Opiskelut kestävät Suomessa keski­määrin kohtuut­toman kauan, mikä lyhentää työuria alkupäästä. Meillä on edelleen liikaa hakeu­tu­mista ennen­ai­kai­selle eläkkeelle; eläkkeelle siirty­mistä tulisi keski­määrin voida myöhentää ja työuria tätä kautta pidentää tapah­tu­nutta enemmän. Suomen soisi olevan houkut­televa maa korkeasti koulu­tetun työvoiman kannalta, niin kotimaassa koulu­tetun kuin muualta tänne hakeu­tuvan osalta. Näin ei tätä nykyä ole.

Voi kysyä, onko todella syytä puhua työvoiman tarjon­nasta ja sen liikku­vuu­desta aikoina, jolloin työn puute ja työttömyys ovat nouse­massa etualalle. Vastaus on, että työmark­ki­noiden toimi­vuuden paran­ta­minen voisi olla tärkeä keino työttö­myyden kasvun rajoit­ta­mi­seksi. Suomessa on liian usein puutetta sekä työstä että työvoi­masta, koska työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa alueel­li­sesti ja ammatil­li­sesti. Tarvit­semme suurempaa sopeu­tu­mis­kykyä ja liikku­vuutta. Työn verotuksen keven­tä­minen on tässäkin suhteessa tärkeä tekijä. Sosiaa­li­turvaa tulisi edelleen kehittää siten, että se kannustaa osallis­tu­miseen työvoimaan ja helpottaa työllis­ty­mistä. On syytä odottaa mielen­kiin­nolla Sata-komitean esityksiä.

Takavuosina usein ajateltiin, että työttö­myyden oloissa on syytä suosia varhai­se­lä­köi­ty­mistä ja karsastaa työvoiman maahan­muuttoa. Tällainen ajattelu lähtee virheel­li­sestä ajatuk­sesta, että yhteis­kun­nassa on vain tietty työn kokonais­määrä, jota voidaan jakaa työn tekijöiden kesken. Todel­li­suu­dessa työn määrä kasvaa jos työllis­tä­miseen ja työn tekoon on riittäviä kannus­timia. Yleisem­minkin pätee, että raken­teel­liset toimet talouden tehok­kuuden edistä­mi­seksi, niin verotuksen ja sosiaa­li­turvan kuin koulu­tuksen ja työmark­ki­na­po­li­tiikan saroilla, ovat tuiki tarpeen ja tässä tilan­teessa omiaan vahvis­tamaan uskoa tulevai­suuteen ja siten lyhen­tämään talouden heikkouden kestoa. Tämän takia halli­tuksen on myös syytä pitää kiinni T&K -panos­tuksia koske­vista sitou­muk­sistaan.

Suomessa haikaillaan tuon tuostakin, ja etenkin talouden näkymien synken­tyessä, paluuta kolmi­kantaan ja keski­tettyyn tulopo­li­tiikkaan. Hyvää tässä on ajatus siitä, että yhtei­sym­märrys eri osapuolten kesken on kansal­linen etu ja helpottaa vaikeuk­sista selviy­ty­mistä. Sen sijaan on vaikea nähdä perus­teluja sille, että eri toimet pitäisi nivoa laajaksi kokonai­suu­deksi. Se voisi vain hidastaa, ehkä myös vesittää, tarvit­tavien toimen­pi­teiden toteut­ta­mista. Nyt on syytä toimia nopeasti ja päättä­västi.

Työmark­ki­naos­a­puolten on kannettava huolta palkka­maltin toteu­tu­mi­sesta. Muuten vaarana ovat suuret vienti­me­ne­tykset ja yritysten toiminnan siirty­minen muualle, mikä vaikeut­taisi entisestään työlli­syys­ti­lan­netta. Hallitus vastaa verotuk­sesta sekä toimista työlli­syyden tukemi­seksi ja talou­del­lisen kasvun edistä­mi­seksi. Kullakin taholla on selkeä roolinsa, kukin kantakoon vastuunsa.

Suomen hallitus on aiempaa suurempien haasteiden edessä. Talous­po­li­tii­kassa kaivataan nyt moniot­te­lijaa, joka turvaa rahoi­tuksen ja tukee kysyntää sekä edistää jousta­vuutta ja luo uskoa tulevai­suuteen. Joka tapauk­sessa on realismia todeta, että Suomen talous­po­li­tiikan mahdol­li­suudet ovat melko rajal­liset. Ongelmana on, että koko maail­man­talous on ajautunut vaikeuksiin. Suomen hallitus ei voi torjua globaa­lisen talouden ongelmia; emme tule tälläkään kertaa selviämään ?kuin koira veräjästä?. Valppaasti toimien ja yhteisin ponnis­tuksin voimme silti sopeutua vaikeuksiin pienemmin vaurioin ja jouduttaa talouden paluuta työllis­tävän kasvun uralle.


Kokoomus.fi