Suomi on tilas­to­jen valossa lähi­suh­de­vä­ki­val­lan kehi­tys­maa. Joka kolmas suoma­lai­nen nainen kokee elämänsä aikana lähi­suh­de­vä­ki­val­taa, ja lähes aina teki­jänä on nykyi­nen tai enti­nen kump­pani. Lähi­suh­de­vä­ki­valta on kansal­li­nen häpeä maalle, joka pitää itse­ään tasa-arvon edel­lä­kä­vi­jänä.

Suomi on alle­kir­joit­ta­nut Istan­bu­lin sopi­muk­sen, jolla pyri­tään ehkäi­se­mään naisiin kohdis­tu­vaa väki­val­taa. Suomi ei kuiten­kaan täytä sopi­mus­vel­voit­teita esimer­kiksi turva­ko­ti­paik­ko­jen määrän ja virka­val­lan koulu­tuk­sen osalta. Myös rikos­pro­ses­sien kohtuut­to­man pitkät kestot heiken­tä­vät lähi­suh­de­vä­ki­val­lan uhrien asemaa.

Lisäksi sovit­te­lua käyte­tään lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pauk­sissa siitä­kin huoli­matta, että Istan­bu­lin sopi­muk­sen täytän­töön­pa­noa valvova komi­tea ja useat ihmi­soi­keus­toi­mi­jat ovat on suosit­ta­neet Suomea luopu­maan siitä. Tyypil­li­sin sovit­te­luso­pi­mus on pelkkä anteek­si­pyyntö. Kun lähi­suh­de­vä­ki­val­taa sovi­tel­laan, ei lähi­suh­de­vä­ki­val­lan noidan­kehä katkea.

Sivii­liam­ma­tis­sani syyt­tä­jänä olen kohdan­nut lukui­sia lähi­suh­de­vä­ki­val­lan uhreja. Muis­tan elävästi, kun eräs nainen tuli toimis­tooni ja pyysi, etten nostaisi syytettä hänen mies­tään kohtaan. Nuorena syyt­tä­jänä yritin parhaan kykyni mukaan haas­ta­tella häntä, jotta voisin olla varma, että hän toimi omasta vapaasta tahdos­taan eikä painos­tet­tuna. Lopulta suos­tuin naisen pyyn­töön.

“Lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pauk­sia ei pidä mieles­täni sovi­tella”

Tämä oli virhe, sillä kahden viikon päästä tämä sama nainen oli entistä pahem­min hakat­tuna. Tuol­loin päätin, etten tule enää koskaan jättä­mään yhtään lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pausta syyt­tä­mättä. Samasta syystä lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pauk­sia ei pidä mieles­täni sovi­tella – tilanne ei ole koskaan tasa­pai­noi­nen. Onneksi myös lain­sää­dän­tömme on muut­tu­nut niin, että nyky­ään teot ovat aina viral­li­sen syyt­tee­na­lai­sia.

Lain­sää­dän­tö­muu­tok­sesta huoli­matta lähi­suh­de­vä­ki­val­ta­ta­pauk­set ovat syyt­tä­jälle haas­ta­via, koska usein todis­ta­jia ei ole kodin seinien sisällä tapah­tu­neelle pahoin­pi­te­lyille. Lisäksi uhri tietää, ettei tekijä pysy kauaa polii­sin hallussa, vaan on pian uudel­leen oven takana – entistä vihai­sem­pana. Paris­kun­nat usein asuvat yhdessä, mikä mahdol­lis­taa painos­ta­mi­sen. Monesti uhri onkin saatu muut­ta­maan kerto­musta tai vaike­ne­maan, kun pääs­tään istun­toon asti.

Koska oletus osapuol­ten tasa­ver­tai­suu­desta ei toteudu, ei sovit­te­lu­ti­lanne voi olla koskaan täysin oikeu­den­mu­kai­nen. Uhri tietää, että sovit­te­lusta kiel­täy­ty­mi­nen voi johtaa uuteen pahoin­pi­te­lyyn. Uhreilla on myös tunne­si­teitä teki­jään, ja usein uhrit vähät­te­le­vät koke­maansa pahoin­pi­te­lyä. Tilan­teen epäta­sa­paino vaatisi, että uhri saisi erityistä tukea – mitä ei usein­kaan tapahdu.

Sovit­te­lun käyttö estää nais­ten ihmi­soi­keuk­sien toteu­tu­mi­sen ja kuvas­taa näke­mystä, jonka mukaan lähi­suh­de­vä­ki­valta on rikok­sena lievä. Tästä syystä tapauk­sia ei tulisi ikinä sovi­tella. Meidän tulee yhdessä tehdä kaik­kemme, jotta lähi­suh­de­vä­ki­valta voidaan kitkeä koko­naan nais­ten elämästä. Me emme saa vaieta.

Pihla Keto-Huovi­nen
Kirjoit­taja on kansan­edus­taja ja Kokoo­mus­nais­ten puheen­joh­taja. Aiem­min Pihla on toimi­nut vuosia erikois­syyt­tä­jänä, kihla­kun­nan­syyt­tä­jänä, ylitar­kas­ta­jana ja notaa­rina.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa