Evästeasetukset Verkkosivumme käyttää välttämättömiä evästeitä, jotta sivut toimivat ja kokemuksesi olisi vieläkin makeampi. Voit lukea lisää käyttämistämme evästeistä ja hallita asetuksiasi evästeasetussivulla. You can read more about them use and control their settings.
Kokoomus.fi / Julkaisut / Puheet / Petteri Orpon puhe Paasikivi-seurassa

Petteri Orpon puhe Paasi­kivi-seurassa

Julkaistu:

Koskaan ei ole väärä tai huono hetki keskus­tella ulko­po­li­tii­kasta. Varsin­kaan tällai­sena aikana, jolloin kansain­vä­li­sessä poli­tii­kassa on aistit­ta­vissa sellai­sia kehi­tys­kul­kuja, joihin Suomen on vält­tä­mä­töntä muodos­taa linja omien niin kansain­vä­lis­ten kuin kansal­lis­ten tavoit­tei­densa takaa­mi­seksi.

Me olemme nähneet näitä kehi­tys­kul­kuja viime aikoina niin läheltä kuin kauem­paa­kin.

Lähellä olemme todis­ta­neet, miten soti­laal­li­set jännit­teet Euroo­passa voivat leimah­taa nopeasti. Viime­ai­kai­nen kehi­tys on ollut äärim­mäi­sen huoles­tut­ta­vaa, kun Venäjä keskit­tää suuria määriä soti­laal­lista voimaa Ukrai­nan rajalle. Vastaa­vaa tilan­netta nime­no­maan Euroo­passa ei ole ollut sitten toisen maail­man­so­dan.

Viime vuosi­sa­dan suur­val­ta­po­li­tii­kan keskellä suuret maat jakoi­vat Euroo­pan pienet, mukaan lukien Suomen, omiin etupii­rei­hinsä. Kuulemme nyt kaikuja mennei­syy­destä ja etupii­ri­pu­heista presi­dentti Puti­nin vaatiessa uutta ”turval­li­suus­so­pi­musta” Euroop­paan. Venäjä haluaa Natolta ja länneltä kirjal­li­set takeet siitä, ettei Nato laaje­nisi. Tämän voi suoraan katsoa viit­taa­van useaan­kin valtioon Venä­jän lähia­lueilla.

Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan perusta on turvata kansa­kun­tamme itse­näi­syys ja oikeus tehdä omia päätök­siä. Tähän ajatuk­seen eivät sovi edel­li­sen vuosi­sa­dan ajatuk­set suur­val­to­jen keske­nään teke­mistä sopi­muk­sista, jotka päät­täi­si­vät pien­ten maiden kohta­lot. Venä­jän vaati­muk­sissa kysee­seen tule­vat ennen kaik­kea kansain­vä­lis­ten sopi­mus­ten takaa­mat peri­aat­teet, joihin lukeu­tu­vat valtioi­den rajo­jen ja itse­mää­rää­mi­soi­keuk­sien kunnioi­tus sekä niiden oikeus joko liit­tou­tua tai olla liit­tou­tu­matta. Näistä ei voida tinkiä eikä etupii­ria­jat­te­luun tule palata.

Tilanne Ukrai­nassa on viik­ko­jen neuvot­te­lu­jen jälkeen yhä jännit­tei­nen, eikä mitään loppu­tu­le­maa, ikäviä­kään sellai­sia, voida vali­tet­ta­vasti sulkea pois tässä vaiheessa. Me kaikki ymmär­rämme, miten täys­mit­tai­nen tai nykyistä laajempi sota Ukrai­nassa olisi Euroo­passa ennen­nä­ke­mä­tön ja täysin erilai­nen kuin mitä olemme suku­pol­viin nähneet. Seurauk­set olisi­vat arvaa­mat­to­mat ja pitkä­kes­toi­set – monet menet­täi­si­vät henkensä.

Posi­tii­vista kaiken keskellä on kuiten­kin se, että osapuo­let ovat käyneet keski­näistä vuoro­pu­he­lua. Sopu niin, ettei Venä­jän vaati­muk­sille antau­duta tai että se tapah­tuisi Ukrai­nan turval­li­suu­den kustan­nuk­sella, olisi vält­tä­mä­tön. Tämä parhaim­mil­laan ehkäi­see sodan uhkaa ja kiitosta on annet­tava myös tasa­val­lan presi­den­tille, joka on ollut omalta osal­taan aktii­vi­nen eri ilman­suun­tiin.

Suomeen ei kohdistu soti­laal­lista uhkaa ja turval­li­suu­temme on vakaalla pohjalla. Tästä huoli­matta jännit­teet heijas­tu­vat nyt myös Suomen lähia­lueille. Olemme kuiten­kin valveilla ja varau­tu­neita. Pidämme huolta kansal­li­sesta turval­li­suu­des­tamme, jonka lisäksi valtio­joh­tomme on yllä­pi­tä­nyt vuoro­pu­he­lua ja vahvis­ta­nut kansain­vä­listä asemaamme. Me kestämme vaikei­ta­kin aikoja.

Kaiken keskellä selvää on joka tapauk­sessa se, miten kansain­vä­li­sen poli­tii­kan peli­tila on jopa kaven­tu­nut. Kun suur­val­lat muodos­ta­vat toimin­nal­laan blok­keja, Suomi joutuu yhä useam­min sekä itse että EU-jäsen­maana arvioi­maan kulloin­kin sen kannalta parhaita ratkai­suja.

Arvioni Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan vaati­muk­sista lähtee­kin liik­keelle juuri tästä – siis siitä miltä maailma meidän kannal­tamme näyt­tää. Joku voisi sanoa, ettei­vät suur­val­ta­po­li­tiikka tai geopo­li­tiikka koskaan pois­tu­neet. Näin myös on, mutta meidän on kyet­tävä tarkas­te­le­maan omaa aikaamme koko­nai­suu­tena sekä sen muodos­ta­mia vaati­muk­sia ulko­po­li­tii­kal­lemme.

Usein ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tiik­kaa tarkas­tel­laan yhtenä koko­nai­suu­tena. Haluan kuiten­kin tarkas­tella näitä toisiinsa kytkey­ty­vinä, mutta eri näkö­kul­mista.

Suomen ulko­po­li­tii­kan perim­mäi­nen tarkoi­tus on edis­tää suoma­lais­ten hyvin­voin­tia ja paran­taa vaiku­tus­mah­dol­li­suuk­siamme maail­malla. Emme voi sulkeu­tua maail­man tapah­tu­mien edessä, emmekä myös­kään voi ratkaista globaa­leja ongel­mia yksin. Tarvit­semme tähän liit­to­lai­sia ja kump­pa­nuuk­sia. Näin katsoen ulko­po­li­tiik­kamme on saman­ai­kai­sesti sekä kansal­lista että kansain­vä­listä – nämä eivät ole toisi­aan pois­sul­ke­via.

Ihmi­soi­keuk­sien, oikeus­val­tio­pe­ri­aat­tei­den ja esimer­kiksi nais­ten ja tyttö­jen oikeuk­sien edis­tä­mi­nen on keskei­nen osa saman­mie­lis­ten kump­pa­nei­demme kanssa teke­määmme ulko­po­li­tiik­kaa. Tästä huoli­matta ulko­po­li­tiikka ei ole vain saman­mie­lis­ten kanssa toimi­mista, ja me ymmär­rämme tämän varsin hyvin. Suomelle on ollut luon­teen­omaista pyrkiä ymmär­tä­mään ja kuule­maan eri osapuo­lia, vaikka emme hyväk­syi­si­kään arvois­tamme poik­kea­via toimin­ta­ta­poja.

Elämme tällä hetkellä sellai­sessa kansain­vä­li­sen poli­tii­kan ympä­ris­tössä, jossa varsin­kin suur­val­ta­suh­teet ovat yhä useam­min monissa kysy­myk­sissä kärjis­ty­neet, mikä vaikeut­taa toimin­taa kansain­vä­li­sessä sään­tö­poh­jai­sessa järjes­tel­mässä. Tämä on meidän kannal­tamme erit­täin huoles­tut­tava kehi­tys, sillä toimiva sään­töi­hin ja sopi­muk­siin perus­tuva kansain­vä­li­nen järjes­telmä on ensi­si­jai­nen vakuu­tus ylilyön­tien ja krii­sien torju­mi­seksi. Nyt kuiten­kin näemme, miten esimer­kiksi aseval­von­ta­so­pi­muk­set rapau­tu­vat ja kansain­vä­li­seen oikeu­teen kohdis­tuu laajem­min­kin piit­taa­mat­to­muutta.

Monet maalai­le­vat nyt uutta vanhan­mal­lista kylmää sotaa. Tämä analo­gia on kuiten­kin harhaan­joh­tava, sillä maail­man­po­li­tiikka ja sen keskeis­ten toimi­joi­den suhteet ovat nyt voimak­kaassa muutok­sessa. Mikäli kyseessä olisi perin­tei­nen kylmä sota, meidän olisi helppo ammen­taa mennei­syy­destä keinot tämän päivän ongel­mien ratkai­sui­hin.

Mikä siis on muut­tu­nut? Selvää on, miten aikamme suur­val­ta­kil­pai­lussa mitkään poli­tii­kan osa-alueet eivät jää huomioi­matta. Kyse on toki perin­tei­sem­mistä soti­laal­li­sista keinoista, mutta myös moni­puo­li­sista hybri­di­vai­kut­ta­mi­sen keinoista sekä kaupal­li­sista ja tekno­lo­gi­sista kysy­myk­sistä. Olen­naista on se, ettei aikamme kilpai­luja vält­tä­mättä käydä vain asein.

Erityi­sesti suur­val­ta­suh­teissa tapah­tu­vat muutok­set Kiinan, Yhdys­val­tain ja Venä­jän välillä muodos­ta­vat nyt sen kansain­vä­li­sen poli­tii­kan keskei­sim­män raamin, jonka keskellä Suomi­kin luovii sekä kansal­li­sesti että osana Euroo­pan unio­nia.

Aloi­te­taan Venä­jästä. Perin­tei­ses­ti­hän Suomen ulko­po­li­tiikka on kytkey­ty­nyt Venä­jään kehi­tyk­seen sekä siihen, miten Suomen tulisi itänaa­pu­rinsa kanssa elää.

Venä­jän voidaan katsoa muodos­ta­neen Suomelle tois­tu­van haas­teen kahdesta syystä. Ensim­mäi­nen näistä on Venä­jän suur­val­tai­den­ti­teetti, joka ilme­nee sen halut­to­muu­tena sopeu­tua sään­tö­pe­räi­seen kansain­vä­li­seen järjes­tel­mään. Venäjä haluaa olla enem­män omien sään­tö­jensä tekijä kuin yhdessä laadit­tu­jen sään­tö­jen noudat­taja.

Toinen syy on Suomen ja Venä­jän kahden­vä­li­sessä suhteessa vallit­seva epäta­sa­paino, joka rajoit­taa Suomen mahdol­li­suutta vaikut­taa Venä­jän koko­nais­val­tai­seen toimin­taan. Suurin osa meidän­kin Venäjä-suhteemme tilaan vaikut­ta­vista asioista ovat sellai­sia, joihin Suomella on vain rajal­li­nen kyky vaikut­taa. Toisin sanoen, Suomi on itsensä kokoi­nen osa Venä­jän ulko­po­li­tiik­kaa, mutta ongelma onkin siinä, miten Venäjä on usein Venä­jän kokoi­nen osa Suomen ulko­po­li­tiik­kaa.

Suomelle Venä­jän lähei­syys on kuiten­kin keskei­nen geostra­te­gi­nen fakta ja viimeis­tään Ukrai­nan sota on osoit­ta­nut, ettei Venä­jään liit­ty­vät haas­teet ole tosia­siassa hävin­neet. Venä­jästä on tullut kansain­vä­li­sesti määrä­tie­toi­sempi toimija, mutta samalla sen ulko­po­li­tiik­kaan on muodos­tu­nut läpi­nä­ky­mät­tö­myyttä. Riskit ovat selvästi lisään­ty­neet, kun emme ole varmoja minkä­lai­siin keinoi­hin Moskova on valmis tukeu­tu­maan. Koke­muk­sen perus­teella se ei aina­kaan pelkää kaih­taa rujoja keinoja tavoit­tei­densa edis­tä­mi­seksi.

Aito lien­ny­tys lyhyellä tähtäi­mellä tai paluu monen­kes­ki­seen yhteis­työ­hön Venä­jän nyky­hal­lin­non kanssa tuntu­vat tällai­sena aikana epäto­den­nä­köi­seltä. Meille tilanne on kaksi­ja­koi­nen, kun Venäjä määrit­te­lee nyt intres­se­jään ja turval­li­suu­tensa tavalla, joka herät­tää muissa turvat­to­muutta. Yhtäällä joudumme raken­ta­maan niin yhteis­kun­nal­lista kuin soti­laal­lis­ta­kin pelo­tetta Venä­jän toimin­nan hillit­se­mi­seksi.

Naapu­ri­maana Suomen on vähin­tään­kin stra­te­gi­sista syistä viisasta pyrkiä keskus­te­le­maan Venä­jän kanssa turval­li­suus­po­liit­ti­sista näke­myk­sistä ja osoit­taa ratkai­su­ha­lua sopi­vissa tilan­teissa. On Suomen etu, mikäli sen omissa sekä laajem­min lännen Venäjä-suhteissa olisi enna­koi­ta­vuutta.

Venä­jän jyrk­ke­nevä kehi­tys heijas­tuu kiel­tei­sesti myös kahden­vä­li­siin suhtei­siin. Venä­jän luoma kriisi Ukrai­nassa sekä sen hiljat­tain tois­ta­mat uhkauk­set Suomen mahdol­li­sen Nato-jäse­nyy­den seurauk­sista kuvas­ta­vat, miten hyvän­kin naapu­ruus­suh­teen perus­teet ovat alttiita arvaa­mat­to­muu­delle.

Yhtäällä Venäjä osoit­taa myös taan­tu­van suur­val­lan merk­kejä. Sen auto­ri­taa­ri­sen otteen kiris­ty­mi­nen, oppo­si­tion kova­kä­ti­nen ojen­ta­mi­nen, soti­laal­lis­ten jännit­tei­den liet­so­mi­nen ja talou­den yksi­puo­li­suus entei­le­vät vaikeita aikoja. On myös geopo­liit­ti­sesti huomio­nar­voista, miten Venä­jän monissa isoissa naapu­ri­maissa on tapah­tu­nut kansan­nousu viimei­sen 15 vuoden aikana. Ne on pääsään­töi­sesti tukah­du­tettu väki­val­tai­sesti tai aseel­li­sin keinoin, kun Venäjä pyrkii varmis­ta­maan otet­taan katso­mas­saan etupii­rissä.

Arviot Venä­jän ja lännen suhtei­den lähi­tu­le­vai­suu­desta ovat­kin synk­kiä ja ennus­ta­vat viileää kautta – ja tähän meidän on omassa ulko­po­li­tii­kas­sam­me­kin varau­dut­tava. Edes­sämme on näillä näky­min pitkä peli Venäjä-suhteis­samme, joissa on varau­dut­tava yllät­tä­viin ja äkil­li­siin­kin muutok­siin. Länneltä tämä tulee vaati­maan ennen kaik­kea yhte­näi­syyttä ja kykyä seistä suorana, kun sitä tullaan koet­te­le­maan. Suomes­sa­kaan emme ole immuu­neja häiriöille ja haas­teille, mutta olen varma, että turval­li­suu­temme on vakaalla pohjalla. Meidän ei tule hätkäh­tää helposti, kun meitä koetel­laan.

Toisaalta meille on myös naapu­ri­maana tärkeää, että puheyh­tey­temme säilyy toimi­vana ja että voimme tehdä yhteis­työtä niissä asioissa, jotka meitä yhdis­tä­vät. Me emme muodosta Venä­jälle uhkaa missään olosuh­teissa tai millään ratkai­suil­lamme ja tätä meidän on myös syytä koros­taa. Teemme ratkai­summe omista tarpeis­tamme lähtien, suoma­lais­ten turval­li­suu­den etusi­jalle aset­taen.

Me olemme valmiita raken­ta­vaan suhtee­seen. Venä­jän on nyt omasta puoles­taan tehtävä valin­toja sen osalta, mihin suun­taan se haluaa sekä kahden­vä­listä suhdet­tamme että laajem­min länsi­suh­det­taan kehit­tää.

Meidän kannal­tamme Kiinan nousu suur­val­to­jen etujouk­koi­hin edel­lyt­tää uutta ajat­te­lu­ta­paa. Verrat­tuna muihin suur­val­toi­hin, Kiinan kanssa asiointi on Suomelle monella tapaa erilaista ja uutta. Suomella on pitkät perin­teet muiden suur­val­to­jen kanssa toimi­mi­sesta, joissa suhtei­den edut ja kipu­pis­teet tunne­taan hyvin puolin ja toisin. Tämä johtuu osin histo­rial­li­sista syistä, sillä Kiina ei ole perin­tei­sesti ollut Suomen kiin­to­pis­teenä – eikä Suomi liioin Kiinan.

Vaikka tois­tai­seksi Suomen suhteet Kiinaan ovat ongel­mat­to­mat, on kuiten­kin mahdol­lista, että tule­vai­suu­dessa myös Kiina-poli­tiik­kamme joutuu uudel­lee­nar­vioi­ta­vaksi. Tiedämme, miten Kiina suhtau­tuu yhä voimak­kaam­min sitä koske­viin päätök­siin ja linjauk­siin toisissa maissa. Tapah­tu­mat ovat osoi­tus alati tarkem­min revii­ri­ään ja etujaan omien rajo­jensa ulko­puo­lella vahti­vasta Kiinasta, eivätkä Pohjois­maat ole tässä ulko­puo­li­sia.

Me tunnis­tamme Kiinan globaa­lien tavoit­tei­den mukana tuomat haas­teet ja ongel­mat. Kiina muodos­taa erään­lai­sen poik­keuk­sen nykyis­ten suur­val­to­jen joukossa, sillä sen tapoi­hin edis­tää omia globaa­leja tavoit­tei­taan ei ole Yhdys­val­tain ja Venä­jän tavoin kuulu­nut yhtä leimal­li­sesti soti­laal­li­sen voiman hyödyn­tä­mi­nen.

Osit­tain siksi ulos­päin panda­po­li­tiik­kaa harjoit­tava Kiina saat­taa vaikut­taa lempeäm­mältä suur­val­lalta. Keski­tetty valtio­jär­jes­telmä, erilai­nen ihmi­soi­keus­kä­si­tys sekä yhä määrä­tie­toi­sempi pyrki­mys vaikut­taa muiden valtioi­den tapaan toimia kuiten­kin välit­tä­vät toisen­laista Kiina-kuvaa. Tästä syystä ja Kiinan kult­tuu­ri­sen sekä maan­tie­teel­li­sen kaukai­suu­den johdosta Kiina-arviot ovat usein musta­val­koi­sia – Peking on joko uhka tai mahdol­li­suus.

Me emme lähtö­koh­tai­sesti pyri eris­tä­mään ketään kansain­vä­li­sestä poli­tii­kasta. Kiina voi olla meillä yhtä­ai­kai­sesti poten­ti­aa­li­nen kump­pani ja haas­taja. Emme kuiten­kaan epäröi nostaa esille Kiinan ihmi­soi­keus­rik­ko­muk­sia, epärei­luja kaupan­käyn­nin peri­aat­teita tai sen soti­laal­li­sen painos­tuk­sen lisään­ty­mistä – emme ole sini­sil­mäi­siä. Suomen kannalta olisi ennen kaik­kea olen­naista pyrkiä tunnis­ta­maan selkeäm­min niitä tapoja, jolla Kiina Suomessa toimii sekä hahmot­taa niistä meille koitu­via hait­toja ja hyötyjä.

Euroo­pan unio­nin yhtei­sen Kiina-poli­tii­kan kehit­tä­mi­nen on Suomelle arvo­kasta. Kiinan pyrki­mys neuvo­tella suoraan yksit­täis­ten jäsen­val­tioi­den kanssa EU:n yli heiken­tää eten­kin pienem­pien jäsen­mai­den mahdol­li­suuk­sia tasa-arvoi­seen suhtee­seen. EU:n yhte­näi­nen lähes­ty­mis­tapa neuvot­te­lui­hin Kiinan kanssa vahvis­taisi kaik­kien 27 jäsen­val­tion neuvot­te­lua­se­maa.

Merkit­tävä tekijä suhtees­samme Kiinaan on myös suur­val­ta­suh­tei­den kehi­tys, jossa erityi­sesti Yhdys­val­tain ja Kiinan väli­nen kilpailu värit­tää toimin­taa. Sillä, että Kiina on Yhdys­val­tain järjes­tel­mä­ta­son pääkil­pai­lija, voi olla kauas­kan­toista merki­tystä Suomelle. Saatamme joutua joskus tilan­tei­siin, joissa joudumme teke­mään valin­toja suur­val­to­jen ja meidän itsemme kannalta keskei­sissä asioissa. Tällai­seen maail­maan meidän pitää varau­tua nyt huolel­li­sesti, jotta emme joutuisi teke­mään kompro­mis­seja itsel­lemme tärkeissä asioissa.

Yhdys­val­lat on niin Suomelle kuin Euroo­palle keskei­nen kansain­vä­li­nen kump­pani niin puolus­tuk­sessa, talou­dessa kuin laajem­min­kin ulko­po­li­tii­kassa. Yhdys­val­to­jen sitou­tu­mi­nen Euroo­pan puolus­tuk­seen on tuot­ta­nut vakautta. Yhdys­val­lat on luonut pidäk­keen Venä­jän pyrki­myk­sille laajen­taa vaiku­tus­val­taansa Euroo­passa. Myös Suomi on hyöty­nyt Yhdys­val­to­jen luomasta tasa­pai­nosta ja näin on jatkos­sa­kin.

On kuiten­kin huomioi­tava, miten Yhdys­val­lat uudel­lee­nar­vioi sen globaa­lia rooli­aan. Tämä näkyy ensi­si­jai­sesti kansal­lis­ten etujen prio­ri­soin­tina. Samaan aikaan Yhdys­val­tain sisäi­nen kuohunta ei ole jäänyt kenel­tä­kään huomaa­matta. Kun kaksi­puo­lue­jär­jes­tel­mään muodos­tuu jyrk­kiä näke­myk­siä ja voimak­kaita kahtia­ja­koja, ne heijas­tu­vat samalla koko poliit­ti­sen järjes­tel­män. Ulko­po­li­tii­kasta puhu­mat­ta­kaan. Varsin­kin Trum­pin presi­dent­ti­kau­della epäluu­lot Atlan­tin molem­min puolin lisään­tyi­vät. Nämä tunteet ovat hieman laan­tu­neet presi­dentti Bide­nin valin­nan myötä, mutta Yhdys­val­to­jen sisäi­set muutos­voi­mat ovat edel­leen liik­keellä.

Keskei­nen johto­pää­tös ulos­päin on ollut, miten Yhdys­val­lat vies­tii aiem­paa suorem­min sen kansal­lis­ten intres­sien ensi­si­jai­suu­desta, ja tämän voimak­kaampi arti­ku­lointi näyt­täisi olevan jossain määrin pysy­vää. En kuiten­kaan usko Yhdys­val­to­jen täydel­li­seen vetäy­ty­mi­seen kansain­vä­li­siltä näyt­tä­möiltä sanan tässä muodossa. Toimimme kansain­vä­li­sessä järjes­tel­mässä, jonka raken­tei­den pääark­ki­teh­tei­hin Yhdys­val­lat lukeu­tuu. Kyseessä on myös edel­leen maail­man ainoa talou­del­li­nen ja soti­laal­li­nen suur­valta, jonka edut raken­tu­vat olen­nai­sella tavalla toimi­viin globaa­lei­hin liit­to­lai­suus- ja kump­pa­nuus­ver­kos­toi­hin.

Washing­to­nissa katso­taan suur­val­ta­kil­pai­lun muodos­ta­van sen etujen toteu­tu­mi­sen suurim­man haas­teen ja tämä on nähdäk­seni Yhdys­val­to­jen hallin­noista riip­pu­ma­ton lähtö­kohta. Viime vuosina Yhdys­val­to­jen huomio Euroo­pan suun­nalla on ollut aiem­paa suurem­paa. Tämä on johtu­nut ennen kaik­kea Venä­jän toimin­nasta. Pitkässä juok­sussa Yhdys­val­to­jen katse ei kuiten­kaan ole samalla tavoin Euroo­passa tai Venä­jän suun­nalla, vaan Kiinassa.

Samaan hengen­ve­toon on toki todet­tava, että Yhdys­val­loille Eurooppa on kaikissa olosuh­teissa tärkeä kump­pani. Yhdys­val­loilla ei ole varaa eikä halua saat­taa sen liit­to­lai­suuk­siin perus­tu­vaa ulko­po­li­tiik­kaa kysee­na­lai­seksi. Siksi Yhdys­val­to­jen tukeen Euroo­palle tulee suhtau­tua luot­ta­vai­sesti. Olemme Yhdys­val­tain lähei­sin liit­to­lai­nen, riip­pu­matta siitä, kuka sen päähaas­taja on.

Tästä huoli­matta Kiina muodos­taa Yhdys­val­loille isoim­man haas­teen ja tämä suun­taus vain voimis­tuu. Onkin huomioi­tava, ettei­vät Yhdys­val­to­jen resurs­sit tule­vai­suu­dessa tule jakau­tu­maan samalla tavalla Kiinan ja Venä­jän osalta. Tältä osin Yhdys­val­tain uudel­lee­na­se­moi­tu­mi­nen Euroo­pan suhteen pitää osit­tain paik­kansa. Käytän­nössä tämä tulee tarkoit­ta­maan, että euroop­pa­lais­ten on varau­dut­tava otta­maan suurempi vastuu omien lähia­lueit­tensa epäva­kau­den lien­nyt­tä­mi­seen, puolus­tus­me­no­jen yllä­pi­tä­mi­seen sekä Venä­jän patoa­mi­seen.

Suomelle Yhdys­val­lat säilyy tärkeänä kump­pa­nina hallin­noista ja sen paino­tuk­sista riip­pu­matta. Pitkään raken­nettu puolus­tusyh­teis­työ on ollut Suomen ja Yhdys­val­to­jen suhteen tärkeintä sisäl­töä. Olen­kin tyyty­väi­nen siihen, että hävit­tä­jä­hanke on saatu viimein päätös­vai­hei­siin. Hankinta paran­taa puolus­tus­ky­kyämme ja luo edel­ly­tyk­set Suomen ja Yhdys­val­tain puolus­tusyh­teis­työn syven­tä­mi­selle enti­ses­tään.

Nykyi­sessä turval­li­suus­po­liit­ti­sessa tilan­teessa on terve­tul­lutta, että maiden väli­nen puolus­tusyh­teis­työ jatkuu tiiviinä. Tämä koros­tuu varsin­kin aikana, jolloin jännit­teet Euroo­pan turval­li­suu­dessa ovat lisään­ty­neet ja kehi­tys Ukrai­nan rajoilla on ollut huoles­tut­ta­vaa. Yhdys­val­lat on yksi Suomen tärkeim­mistä ja lähei­sim­mistä kump­pa­neista. Meille on tärkeää, että Yhdys­val­lat sitou­tuu jatkos­sa­kin Euroo­pan ja sitä kautta Suomen lähia­luei­den puolus­tuk­seen. Ja hyvä niin, sillä mitä olisi­kaan Euroo­pan turval­li­suus ilman Yhdys­val­toja?

Suomessa on silti ymmär­ret­tävä, miten Yhdys­val­to­jen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan uudet pain­opis­teet vaikut­ta­vat suhtee­seemme. Edessä on tämän myötä Yhdys­val­lat-suhteemme sisäl­lön laaje­ne­mi­nen, joka edel­lyt­tää Suomelta uusia lähes­ty­mis­ta­poja Yhdys­val­lat-suhteemme kehit­tä­mi­seksi. Meidän on varau­dut­tava sellai­siin olosuh­tei­siin, joissa suur­val­to­jen väli­nen kilpailu vaikut­taa myös kahden­vä­li­seen suhtee­seemme niin kauppa- ja ener­gia­po­li­tii­kassa kuin tekno­lo­gia­rat­kai­suis­sa­kin. Näin teke­mällä Suomi voi myös varmis­taa, ettei maamme joudu kohtaa­maan nouse­via haas­teita ilman kump­pa­neita. Suomi kuuluu eturi­viin muun muassa kybe­rym­pä­ris­töä koske­van kansain­vä­li­sen lain­sää­dän­nön kehit­tä­mi­sessä, hybri­di­vai­kut­ta­mi­selta suojau­tu­mi­sessa sekä uusissa ja nouse­vissa tekno­lo­gioissa.

Meillä on hyvät edel­ly­tyk­set olla mielen­kiin­toi­nen kump­pani monilla aloilla ja mielen­kiin­toista kump­pa­nia kuun­te­le­vat myös suur­val­lat.

Kuten olen kuvan­nut, toimimme monin tavoin muut­tu­vien koor­di­naat­tien keskellä. Haas­ta­vat ajat kaipaa­vat johta­juutta ja ratkai­su­kes­kei­syyttä. Näitä meidän on etsit­tävä niin kansal­li­sesti kuin kansain­vä­li­sel­lä­kin tasolla.

Meille tärkein kansain­vä­li­nen vaiku­tus­ka­nava on kiis­tat­to­masti Euroo­pan unioni. Jäse­nyys unio­nissa avaa meille mahdol­li­suuk­sia, joista olisimme voineet vain haaveilla aiem­min. Minulle EU ja Suomen jäse­nyys siinä ei ole vain yksi kansain­vä­li­nen sitou­mus muiden joukossa vaan Suomen tärkein arvo­yh­teisö sekä talou­del­li­nen ja turval­li­suus­po­liit­ti­nen ankkuri.

Meidän onkin ymmär­ret­tävä, miten heikko unioni viime kädessä kaven­taa Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­liit­tista asemaa. EU:n asema – heikko tai vahva – reso­noi samalla suoraan Suomen kansain­vä­listä asemaa.

Ja nykyi­nen hetki vaatii­kin EU:lta vahvuutta siksi, että ulko­puo­li­nen paine vahvuu­den kaipuulle on kasva­nut. Kansain­vä­li­sen poli­tii­kan näyt­tämö on siir­ty­mässä Aasian suun­taan – pois­päin Euroo­pasta. Euroo­pan lähia­luei­den levot­to­muu­det heijas­tu­vat ulos­päin. Venä­jän voima­po­li­tiikka ja vaiku­tus­pyr­ki­myk­set horjut­ta­vat Euroo­pan turval­li­suutta. On käymässä selväksi, että ilman riit­tä­vää talou­del­lista, diplo­maat­tista ja soti­laal­lista kykyä, Euroo­pan globaa­lin vaiku­tus­val­lan heiken­ty­mi­nen on vääjää­mä­tön kehi­tys­kulku.

Eurooppa ei kuiten­kaan ole vain sivus­ta­seu­raaja kaiken keskellä. Tästä huoli­matta se on kovin paljon sellai­selta näyt­täy­ty­nyt viime vuosina. Emme ole olleet riit­tä­vän merkit­tävä toimija niissä pöydissä, jossa on puhuttu muun muassa Ukrai­nasta, Syyriasta tai laajem­min suur­val­ta­suh­tei­den vuoro­vai­ku­tuk­sessa. EU:ssa tämä kehi­tys­kulku tunnis­te­taan, mutta tunnis­ta­matta kuiten­kin ovat vielä parhaat keinot kään­tää suun­taus.

Nähdäk­seni ratkaisu on siinä, että hyödyn­nämme Euroo­pan vahvuu­det parem­min. EU on globaali suur­valta talou­dessa, mutta sen lisäksi unio­nilla on oltava turval­li­suus- ja puolus­tus­po­liit­tista vaiku­tus­val­taa. Jotta EU olisi globaali suur­valta, sen on panos­tet­tava näihin ulot­tu­vuuk­siin. Euroo­palla on oltava kyky lait­taa kova kovaa vastaan – tämä olisi Suomen­kin etu.

Euroo­pan puolus­tusyh­teis­työtä on kehi­tet­tävä ennak­ko­luu­lot­to­masti. Puolus­tusyh­teis­työn kehit­tä­mi­nen vie aikaa ja siinä on oltava pitkä­jän­tei­nen ja kärsi­väl­li­nen, mutta tavoite on pidet­tävä korkealla. Ratkai­se­vaa on kuiten­kin jäsen­mai­den tahto. Pitkällä aika­vä­lillä tilanne on kestä­mä­tön, mikäli euroop­pa­lai­set eivät ole riit­tä­vän kyvyk­käitä vaikut­ta­maan EU:n kannalta keskei­siin turval­li­suus­ky­sy­myk­siin.

Euroo­palla tulee olla riit­tävä kyky toimia silloin, kun se on tarpeen. Samalla on ymmär­ret­tävä, miten EU:n puolus­tusyh­teis­työn kehit­tä­mi­sellä voi olla kauas­kan­toista arvoa. EU:n on varau­dut­tava siihen, että sen on jatkossa oltava itse­näi­sempi toimija omilla lähia­lueil­laan. Tähän EU:n puolus­tusyh­teis­työ voi tuoda lisä­ar­voa.

Eteen tulee myös tran­sat­lant­ti­sen turval­li­suusyh­teis­työn kehit­tä­mi­nen. Yhdys­val­lat säilyy Euroo­pan turval­li­suu­den kannalta kriit­ti­senä toimi­jana, eikä meillä ole varaa tätä yhteyttä itse unio­nissa heiken­tää. Kään­teet Ukrai­nas­sa­kin ovat tämän jälleen osoit­ta­neet. Konkreet­ti­nen keino EU:lle vahvis­taa tätä yhteyttä on tiivis­ty­nyt yhteis­työ Naton kanssa. Hybri­diuh­kien vastai­nen toiminta on tällä hetkellä yksi keskei­nen yhteis­työn ala. Ei ole kuiten­kaan pois­sul­jet­tua, että eteemme tulisi jossain vaiheessa EU:n ja Naton tehtä­vien jonkin­lai­nen yhdis­tä­mi­nen. Tämä kauas­kan­toi­nen, mutta samalla luon­nol­li­nen olisi kehi­tys­suunta olisi Suomen­kin kannalta posi­tii­vi­nen.

Lähei­sestä yhteis­työmme huoli­matta Yhdys­val­tain stra­te­gi­set prio­ri­tee­tit ovat muutok­sessa. Tällöin EU:n on myös tarvit­taessa kyet­tävä toteut­ta­maan itse­näi­sesti esimer­kiksi vaati­via­kin krii­sin­hal­lin­tao­pe­raa­tioita nykyistä parem­min, varsin­kin sen epäva­kaan­tu­vassa naapu­rus­tossa. Asia on nous­sut esille EU:ssa viime aikoina ja korkea edus­taja Josep Borrell on ehdot­ta­nut, että unio­nille perus­tet­tai­siin uusi 5000 soti­laan vahvui­nen joukko, joka harjoit­te­lisi yhdessä ja olisi valmis nopei­siin lähtöi­hin.

Suunta on oikea, mutta mieles­täni tavoit­teen pitäisi olla aina­kin kymmen­ker­tai­nen tähän nähden, mikäli olemme tosis­samme EU:n uskot­ta­vuu­den kehit­tä­mi­sen suhteen. Vastaava tavoi­te­han nousi esille jo Rans­kan ja Iso-Britan­nian toimesta vuoden 1998 Saint-Malon julis­tuk­sessa, jossa katsot­tiin, että EU:n pitäisi voida toimia auto­no­mi­sesti ja että auto­no­mian tukena täytyy olla uskot­tava soti­laal­li­nen voima. Tuol­loin puhut­tiin siitä, että EU:lla pitäisi olla 50 000–60 000 vahvui­nen joukko käyt­tö­val­miina 60 päivässä. Meillä on kaikki syyt tässä ajassa yllä­pi­tää vastaa­via kunnian­hi­moi­sia tavoit­teita, kyse on lopulta jäsen­mai­den tahto­ti­lasta.

EU:n turval­li­suus­po­liit­ti­sen roolin kehit­tä­mi­seen kuuluu sekin, että sen turva­lausek­kei­den sisäl­töön tarvi­taan lisää konkre­tiaa. Tämän perään Suomi on jo pitkään kysel­lyt. Meille kyseessä on erityi­sen merkit­tä­västä asiasta, sillä turva­lausek­keissa on kyse jäsen­maita keski­näi­seen avun­an­toon velvoit­ta­vasta asiasta, joka on tällä hetkellä ainoa viral­li­nen kansain­vä­li­nen turva­ta­kuumme.

Mikäli keski­näi­sen avun­an­non lausek­keen akti­voin­nilla on riit­tä­vän matala kynnys, sen painoarvo myös soti­laal­li­sia krii­sejä ehkäi­sevä pelot­teena voimis­tuu. Toisin sanoen tällä olisi Suomen turval­li­suus­a­se­maa vahvis­tava vaiku­tus. Suomi on itse valmis anta­maan ja vastaa­not­ta­maan moni­puo­li­sesti apua EU:n keski­näi­sen avun­an­non lausek­keen artiklan 42.7:n sekä yhteis­vas­tuu­lausek­keen artikla 222:n mukai­sesti.

Haluan nostaa vielä sellai­sen­kin huomion esille, miten yhtei­seu­roop­pa­lai­set vastuut ovat koko­nais­val­tai­sia. Tai miten näin aina­kin pitäisi olla. Kun talous­po­li­tii­kassa on edetty EU:n yhteis­vas­tuuseen ja sitä halu­taan vielä lisätä, on syytä pohtia, miten tämä liit­tyy myös turval­li­suu­teen. Mieles­täni EU-vastui­den tulee olla tasa­pai­nossa ja tätä Suomen on myös vaadit­tava. Turval­li­suutta vastik­keeksi kasva­vista talou­den yhteis­vas­tuista. Ei EU voi olla sellai­nen liit­touma, jossa talous ja turval­li­suus eivät kulkisi käsi kädessä.

EU:n turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan arviointi käy nyt läpi suuria vaiheita. Odotamme piak­koin ilmes­ty­vää EU:n stra­te­gista kompas­sia. Se tulee tarjoa­maan lähtö­pis­teen jatko­työlle. Sen valmis­telu on saanut posi­tii­vi­sen vastaan­o­ton jäsen­maissa ja ajatuk­sena ollut, että vastaa­via tehtäi­siin viiden vuoden välein. Tämä on ollut kaiken kaik­ki­aan oikea suunta. Meidän on ymmär­ret­tävä, että yhtei­nen euroop­pa­lai­nen stra­te­gi­nen kult­tuuri syntyy pienin aske­lin.

Suomi on ollut tiiviisti mukana Euroo­pan kylmän sodan jälkei­sissä suurissa kehi­tys­lin­joissa. Suoma­laista EU-keskus­te­lua on kuiten­kin leiman­nut jo pidem­pään reak­tii­vi­suus. Huomiota on kiin­ni­tetty lähinnä muiden jäsen­mai­den teke­mien avaus­ten arvos­te­luun. Perin­tei­nen käsi­tys Suomesta EU:n ytimessä oli aikansa tuote, joka palveli Suomen EU-poli­tiik­kaa hyvin unio­nin ollessa syvien inte­graa­tio­vai­hei­den keskellä.

Suomen aikoi­naan tavoit­te­le­mat EU:n ytimet on saavu­tettu ja nyt kysy­mys on siitä, mitä näissä ytimissä tulisi tehdä. EU on muutos­ten kynnyk­sellä, jossa kehi­tys­ku­lut ovat vaikeasti ennus­tet­ta­via. Suomi voi joko ajeleh­tia tapah­tu­mien mukana tai pyrkiä vaikut­ta­maan niihin – näiden kahden vaih­toeh­don välillä ei ole keski­tietä.

Meidän on keski­tyt­tävä isoi­hin kysy­myk­siin, joita ovat unio­nin globaa­lin roolin vahvis­ta­mi­sen sekä talous­kas­vun, turval­li­suu­den ja ilmas­ton­muu­tok­sen torjun­nan painot­ta­mi­nen. Tätä kansa­lai­set myös EU:lta odot­ta­vat eikä meillä ole varaa epäon­nis­tua näiden isojen kysy­mys­ten ratkai­se­missa.

Siksi tulen tänä vuonna esit­te­le­mään Kokoo­muk­sen uuden EU-linjauk­sen, jonka tarkoi­tuk­sena on tarjota Suomelle uusi EU-visio. Suur­ten sisäis­ten ja globaa­lien muutos­ten edessä EU:lla on velvol­li­suus toimia vastuul­li­sena suun­nan­näyt­tä­jänä.

Ratkai­suja on haet­tava myös kansal­li­sella tasolla. Haluan­kin tässä yhtey­dessä viitata lähes­ty­vään Helsin­gin Ety-kokouk­sen 50-vuotis­juh­laan vuonna 2025. Suomi toimii tuol­loin Etyjin puheen­joh­ta­ja­maana. Juhla­vuosi voi tarjota mahdol­li­suuk­sia suur­val­to­jen keskus­te­lu­yh­tey­den terveh­dyt­tä­mi­seksi, joka luon­nol­li­sesti sopisi myös Suomen ulko­po­li­tii­kan tavoit­tei­siin. Olisi kaik­kien etu, mikäli suur­val­to­jen keski­näi­set suhteet ovat edes jokseen­kin enna­koi­ta­vissa tai johdon­mu­kai­sia.

Muutama sana turval­li­suus­po­li­tii­kasta.

Turval­li­suus hahmo­te­taan yleensä soti­laal­lis­ten kysy­mys­ten kautta, mutta tämän päivän maail­massa asia ei ole yksi­se­lit­tei­nen.

Haluan­kin kiin­nit­tää erityistä huomiota siihen, miten sodan ja rauhan väli­sen rajan hämär­tyessä joudumme arvioi­maan turval­li­suus­po­li­tiik­kaamme uusien lins­sien läpi. Vaikka kohtaamme edel­leen perin­tei­sem­piä soti­laal­li­sia uhkia, turval­li­suus­haas­teet tule­vat eteemme myös muissa muodoissa. 

Usein kuulemme puhut­ta­van hybri­diu­hista, joilla tarkoi­te­taan ei-soti­laal­lis­ten uhkien käyt­tä­mistä. Ylei­sesti määri­tel­len tällä tarkoi­te­taan erilai­sia viha­mie­li­sen vaikut­ta­mi­sen muotoja, joiden kohteena on poliit­ti­sen järjes­tel­män tai koko yhteis­kun­nan vakaus. Ongel­mana on kuiten­kin se, että jos kaikki on hybri­diä, lopulta mikään ei ole hybri­diä. Tämä on myös usein meitä haas­ta­vien toimi­joi­den tarkoi­tus – luoda epävar­muutta ja kyvyt­tö­myyttä reagoida riit­tä­vin keinoin.

Esimerk­kinä voimme käyt­tää Valko-Venä­jän toimia Puolan ja Liet­tuan rajoilla – tai vaik­kapa oman itära­jamme pako­lais­vir­taa 2015-2016. Minulla on tästä omakoh­taista koke­musta toimies­sani tuol­loin sisä­mi­nis­te­rinä. Tuskin kukaan olisi voinut vielä 10 vuotta sitten kuvi­tella, että turva­pai­kan­ha­ki­joi­den hätää käyte­tään sääli­mät­tö­mästi painos­tus­kei­nona.

Torjut­taessa uuden­lai­sia uhkia, kyse on demo­kraat­tis­ten ja avoin­ten yhteis­kun­tien heik­kouk­sien vahvis­ta­mi­sesta. Erityi­sesti oikeus­val­tioilla on ollut hanka­luuk­sia reagoida uusiin toimin­ta­mal­lei­hin – miten vastata sellai­siin mahdol­li­sesti kansal­lista turval­li­suutta uhkaa­viin asioi­hin, jotka ovat luon­teel­taan epäsuo­ria tai eivät riko laki­py­kä­liä?

Nämä uhat tart­tu­vat­kin aukkoi­hin, joita lain­sää­dän­nössä on ja hyödyn­tä­vät niiden puut­teel­li­suutta tai tulkin­nan­va­rai­suutta. Esimer­kiksi sanan­va­pau­den nimissä tapah­tu­vaa vale­uu­tis­ten levit­tä­mistä on ollut haas­ta­vaa torjua ilman, että naker­taa oikeus­val­tion tai avoi­men yhteis­kun­nan peri­aat­teita. Samaa peri­aa­tetta sovel­le­taan turva­pai­kan­ha­ki­joi­den kohdalla, kun painos­tuk­sella yrite­tään heiken­tää kansain­vä­li­siä sopi­muk­sia.

Lain­sää­däntö ja sen puit­teissa liik­ku­mi­nen erot­taa kuiten­kin meidät viime kädessä toimi­joista, jotka eivät ole valmiita noudat­ta­maan näitä peri­aat­teita. Päin­vas­tai­nen menet­tely pahim­mil­laan söisi pohjaa Suomen viran­omais­ten toimin­nan legi­ti­mi­tee­tiltä. Vaikka uusien uhkien haas­teet ovat lain­sää­dän­nössä, niin ovat myös ratkai­sut. Esimer­kiksi viime vaali­kau­della säädet­tiin tukku uusia lakeja tai paran­nel­tiin vanhaa lain­sää­dän­töä niin, että kykymme puut­tua erilai­siin poik­keuk­sel­li­siin olosuh­tei­siin olisi ajan tasalla. Jatkuva haaste on kuiten­kin se, ettemme olisi aina jäljessä ja paik­kaa­massa aukkoja sitä mukaan, kun ne ilme­ne­vät.

Mutta uhkien torju­mi­sessa kyse ei ole vain lain­sää­dän­nöstä. Meidän on myös itse määri­tel­tävä rajoja, joita ei voida ylit­tää tai hämär­tää. Tällöin meillä on oltava käytös­sämme sellai­sia kykyjä ja vasta­toi­mia, jotta ääntämme kuun­nel­laan. Mikäli emme itse luo turval­li­suus­po­li­tiik­kaan peli­sään­töjä, joku muu takuulla näin tekee puoles­tamme. Onkin vältet­tävä sellaista tilan­netta, jossa olisimme voimat­to­mia toimi­maan. Siksi meidän on pidet­tävä huolta lain­sää­dän­tömme ajan­mu­kai­suu­desta ja Suomen demo­kraat­ti­sesta resi­liens­sistä. Näistä huoleh­ti­malle varmis­tamme sen, ettei­vät yhteis­kun­tiemme vahvuu­det – avoi­muus ja lail­li­suus­pe­rus­tai­suus – käänny sen heik­kou­deksi.

Uusien uhkien ohella turval­li­suus­po­li­tiik­kamme tärkei­siin tehtä­viin kuuluu puolus­tus­po­li­tii­kan tarpeista huoleh­ti­mi­nen. Meidän on kaikissa olosuh­teissa pidet­tävä huoli siitä, että myös kynnys aseel­li­siin toimiin meitä vastaan pysyy mahdol­li­sim­man korkeana. Tämä tarkoit­taa ensi­si­jai­sesti omista suori­tus­ky­vyis­tämme huoleh­ti­mista.

Kuten tiedämme, Euroo­passa ja lähia­lueil­lamme täällä Itäme­ren alueella ja pohjoi­sessa turval­li­suusym­pä­ristö säilyy jännit­tei­senä. Tämä näkyy ennen kaik­kea soti­laal­li­sen toimin­nan lisään­ty­mi­senä, jolloin myös erilais­ten vahin­ko­jen riskit ovat kasva­neet, vaikka Pohjois-Eurooppa ei olekaan jännit­tei­den alku­perä.

Olen­naista on ymmär­tää, mikä on Suomen asema nykyi­sessä toimin­taym­pä­ris­tös­sämme. Ukrai­nan sota muutti perus­ta­van­laa­tui­sesti tarpei­tamme arvioida puolus­tus­po­li­tiik­kamme yhtä ydintä eli suhdet­tamme yhteis­työ­va­rai­sen puolus­tuk­sen kehit­tä­mi­seen. Emme enää käy vuoro­pu­he­lua tai toteuta harjoi­tusyh­teis­työtä vain rauhan aikaa silmällä pitäen.

Turval­li­suusym­pä­ris­tön muutos Euroo­passa loi olosuh­teet, joissa Suomelle avau­tui sen geostra­te­gi­sen sijain­nin sekä vahvo­jen kansal­lis­ten suori­tus­ky­ky­jen myötä uusia mahdol­li­suuk­sia puolus­tusyh­teis­työ­hön.  ja niihin olemme tart­tu­neet. Näissä olosuh­teissa vuosi­kym­men­ten ajan raken­tu­nut koke­muk­semme kansain­vä­li­sestä yhteis­työstä on reali­soi­tu­nut puolus­tuk­sel­li­seksi yhteen­toi­mi­vuu­deksi. Olemme aiem­paa kiin­nos­ta­vampi kump­pani muiden silmissä.

Ja kun Suomi harjoit­te­lee ja käy vuoro­pu­he­lua muun muassa Pohjois­mai­den, Naton ja läntis­ten kump­pa­neit­temme, kuten Yhdys­val­tain kanssa, kysee­seen tule­vat niin rauhan kuin krii­sien­kin olosuh­teet. On meidän etumme, että ymmär­rämme parem­min, miten kump­pa­nimme ajat­te­le­vat lähia­luei­demme turval­li­suu­desta. Vaikka emme ole Naton jäsen on tärkeää ymmär­tää, ettei sellai­nen soti­laal­li­nen liit­tou­tu­mat­to­muus, johon ei kuuluisi puolus­tusyh­teis­työtä, ole tätä päivää. 

Joudum­me­kin tässä suhteessa pohti­maan yhä enem­män asemaamme myös liit­tou­tu­mi­sen näkö­kul­masta. Suomen on perin­tei­sesti nähty histo­riansa puolesta pärjää­vään oman onnensa nojassa joko omasta tahdos­taan tai siitä riip­pu­matta. Karkeasti katsot­tuna toisille liit­tou­tu­mat­to­muus on hyve, toisille pahe.

Liit­tou­tu­mi­sen ja liit­tou­mat­to­muu­den välissä on kuiten­kin nyt ja aina ollut tilaa. Kun katsoo Suomen histo­riaa, on selvää, että ulko­puo­li­nen soti­laal­li­nen apu tai mahdol­li­suus sen saami­seen on ollut keskei­sessä asemassa Suomen kannalta.

Onkin huomio­nar­vioista, miten esimer­kiksi mahdol­li­suus saada Rans­kan ja Iso-Britan­nian soti­laal­lista apua talvi­so­dassa toimi pidäk­keenä Neuvos­to­lii­ton suun­taan vaikut­taen olen­nai­sesti talvi­so­dan loppu­rat­kai­suun, vaikka näiden apua ei lopulta saatu­kaan ja sen luon­teesta voidaan kiis­tellä.

Voimme siis oppia menneestä tämän päivän puolus­tus­po­li­tiik­kaa tehdes­sämme. Mahdol­li­suus yhteis­toi­min­taan voi parhaim­mil­laan hillitä voima­po­li­tiik­kaa. Puolus­tusyh­teis­työtä siis kannat­taa tehdä ja kump­pa­nei­den kanssa kannat­taa harjoi­tella jatkos­sa­kin. Niin kauan kuin toimin­taym­pä­ristö säilyy jännit­tei­senä, meidän on jatket­tava tätä linjaa. Puolus­tuk­sel­li­sen yhteen­so­pi­vuu­den kehit­tä­mi­sessä on vielä paljon jatko­työtä, jolla Suomen turval­li­suutta voidaan paran­taa pitkälle lähi­tu­le­vai­suu­teen.

Tällöin meidän ei myös­kään kannata juut­tua kiis­te­le­mään kapeista määri­tel­mistä koskien Suomen asemaa tai aset­ta­maan eri yhteis­työn­muo­to­jamme keske­nään vastak­kain. Tärkein tavoite on joka tapauk­sessa estää Suomen ajau­tu­mi­nen konflik­tei­hin ja kaikki sellai­set ratkai­sut, jotka tuke­vat tätä tavoi­tetta, ovat meille arvok­kaita.

Meidän ei siten myös­kään tule omaeh­toi­sesti sulkea mitään vaih­toeh­to­jamme pois. Tämä koskee myös Nato-jäse­nyyttä. Kokoo­mus on kannat­ta­nut Suomen Nato-jäse­nyyttä vuodesta 2006 lähtien ja tämä linja pitää edel­leen. Katson, että Nato-jäse­nyys paran­taisi Suomen turval­li­suutta ja toisi enna­koi­ta­vuutta lähia­lueil­lemme. Mikäli Suomessa päädyt­täi­siin Nato-jäse­nyy­den kannalle, kokoo­mus antaa tällai­sessa tilan­teessa täyden tukensa ja panok­sensa asian edis­tä­mi­seksi.

On silti selvää, että jäse­nyy­delle on oltava riit­tävä tuki sekä kansal­li­sesti että puoluei­den kesken. Mikään puolue ei tästä asiasta voi yksin päät­tää emmekä halua Suomeen repi­viä sisäi­siä riitoja, joita voitai­siin myös käyt­tää ulko­puo­lelta meitä itseämme vastaan. Haluan kuiten­kin myös huomaut­taa sillä olevan erityistä arvoa kansal­li­sesti, että Suomessa on polii­tik­koja ja puolueita, jotka puhu­vat jäse­nyy­den puolesta. Ollak­seen todel­li­nen vaih­toehto Suomelle, Nato-jäse­nyy­dellä on myös oltava kannat­ta­jansa. Mikäli yhdel­lä­kään poliit­ti­sella taholla ei olisi valmiuk­sia edis­tää jäse­nyys­ky­sy­mystä tarvit­taessa, pelkkä mahdol­li­suus­kin hakeu­tua soti­las­lii­ton jäse­neksi olisi nykyistä ohuempi.

Tarkoi­tuk­se­nani on ollut kuvata Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan näkö­kul­masta aikamme merkit­tä­viä kehi­tys­kul­kuja. Tilan­ne­kuva on varjoi­nen, mutta en näe tarpeel­li­seksi kaunis­tella turhaan aikamme haas­teita. Kun vanhoilta tuntu­vat uhat palaa­vat soti­laal­lis­ten uhka­ku­vien, pande­mioi­den, muut­to­liik­kei­den ja talous­krii­sien muodossa, meillä on ollut vaikeuk­sia kohdata asioita, joiden kuvit­te­limme jääneen jo taak­semme.

Krii­sien keskellä on kuiten­kin aina myös mahdol­li­suus opti­mis­min häiväh­dyk­seen. Nopealla vilkai­sulla maail­masta voi syntyä murheel­li­nen kuva. Kun erilai­set krii­sit kolhi­vat meidät on helppo nähdä joko ajopuuna tai koski­ve­neenä. Histo­riaa ei kuiten­kaan voi kohdella kuin halpa­hal­lia, josta mielui­sia uskon­kap­pa­leita irro­te­taan sattu­man­va­rai­sesti tämän päivän tarpei­siin.

Mennei­syy­den todel­li­nen arvo ei ole sen houkut­te­le­vassa jälki­vii­sau­dessa. Suomen tapauk­sessa sen arvo on siinä, miten tarkem­min katsot­tuna se muis­tut­taa meitä siitä, että vaikeis­sa­kin olosuh­teissa olemme kyen­neet teke­mään itse valin­tamme. Siitä­kin huoli­matta, miten ympä­röi­vät kansain­vä­li­sen poli­tii­kan olosuh­teet ovat olleet kannal­tamme haas­ta­via. Pienen valtion taito onkin kette­ryy­dessä eli kyvyssä ymmär­tää mahdol­li­sen ja mahdot­to­man väli­siä raja­pin­toja eri olosuh­teissa. Tästä muodos­tuu kansal­li­nen liik­ku­ma­vara ulko­po­li­tii­kassa ja sen perään on katsot­tava erityi­sesti vaikeina aikoina. Tästä Suomessa on vank­kaa koke­musta.

Toisin sanoen, kansain­vä­li­sen poli­tii­kan raken­teet eivät ole kiveen hakat­tuja ja niitä on mahdol­lista ohjata Suomen kannalta parem­paan suun­taan. Tässä seurassa onkin erityi­sen sopi­vaa pohtia presi­dentti Paasi­ki­ven ajatusta tosi­asioi­den tunnus­ta­mi­sen tärkey­destä. Tämä viisaus on elänyt hyvin. Ajatusta on mahdol­lista jalos­taa tosi­asioi­den tunnis­ta­mi­seksi. Tämä on nähdäk­seni vielä suurem­man viisau­den lähde, sillä se tarjoaa meille vaih­toeh­don kohdata maailma ilman, että vält­tä­mättä romah­damme sen alle. Kun tunnis­tamme haas­teet, tunnis­tamme myös tarvit­ta­vat ratkai­sut Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kassa.

Muutok­set puhut­taessa mahdol­li­sia.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa

1.12.2022

Pihla Keto-Huovi­nen: Vahva oikeus­val­tio on yhteis­kun­nan perusta

Kokoo­muk­selle vahva oikeus­val­tio on yhteis­kun­nan perusta. Oikeus­val­tio mahdol­lis­taa kansan­val­lan, perus­oi­keuk­sien toteu­tu­mi­sen ja koko muun yhteis­kun­nan toimin­nan. Se varmis­taa, että julki­sen vallan käyttö perus­tuu lakiin ja että oikeus­tur­vaa saa, kun sitä tarvit­see. Suomen oikeus­val­tio on maail­man vahvim­pia, ja siitä meidän on syytä olla ylpeitä.

30.11.2022

Petteri Orpo: Haluamme pelas­taa hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan palve­lut

Tulla lujaksi – pysyä pehmeänä. Kokoo­mus­lai­nen talous­po­li­tiikka raken­taa vastuul­li­sesti kestä­vää ja vahvaa Suomea. Vain siten voimme huoleh­tia suoma­lais­ten turval­li­suu­desta, hyvin­voin­nista ja tule­vai­suu­desta. Vain vahva Suomi voi pitää heikoim­mista huolta.

9.11.2022

Väli­ky­sy­mys­puhe: Päätös­valta Suomen metsistä kuuluu meille suoma­lai­sille

Päätös­valta Suomen metsistä kuuluu meille suoma­lai­sille. Me emme ole valmiita luovut­ta­maan metsä­po­li­tiik­kaa EU:n toimi­val­taan. EU:n yhtei­sen ympä­ris­tö­po­li­tii­kan keinot on valit­tava tavalla, jolla koti­mais­ten metsien vastuul­lista ja kestä­vää käyt­töä ei vaaran­neta.

Skip to content