Kokoomus.fi / Julkaisut / Puheet / Petteri Orpon puhe Paasikivi-seurassa

Petteri Orpon puhe Paasi­kivi-seurassa

Julkaistu:

Koskaan ei ole väärä tai huono hetki keskus­tella ulko­po­li­tii­kasta. Varsin­kaan tällai­sena aikana, jolloin kansain­vä­li­sessä poli­tii­kassa on aistit­ta­vissa sellai­sia kehi­tys­kul­kuja, joihin Suomen on vält­tä­mä­töntä muodos­taa linja omien niin kansain­vä­lis­ten kuin kansal­lis­ten tavoit­tei­densa takaa­mi­seksi.

Me olemme nähneet näitä kehi­tys­kul­kuja viime aikoina niin läheltä kuin kauem­paa­kin.

Lähellä olemme todis­ta­neet, miten soti­laal­li­set jännit­teet Euroo­passa voivat leimah­taa nopeasti. Viime­ai­kai­nen kehi­tys on ollut äärim­mäi­sen huoles­tut­ta­vaa, kun Venäjä keskit­tää suuria määriä soti­laal­lista voimaa Ukrai­nan rajalle. Vastaa­vaa tilan­netta nime­no­maan Euroo­passa ei ole ollut sitten toisen maail­man­so­dan.

Viime vuosi­sa­dan suur­val­ta­po­li­tii­kan keskellä suuret maat jakoi­vat Euroo­pan pienet, mukaan lukien Suomen, omiin etupii­rei­hinsä. Kuulemme nyt kaikuja mennei­syy­destä ja etupii­ri­pu­heista presi­dentti Puti­nin vaatiessa uutta ”turval­li­suus­so­pi­musta” Euroop­paan. Venäjä haluaa Natolta ja länneltä kirjal­li­set takeet siitä, ettei Nato laaje­nisi. Tämän voi suoraan katsoa viit­taa­van useaan­kin valtioon Venä­jän lähia­lueilla.

Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan perusta on turvata kansa­kun­tamme itse­näi­syys ja oikeus tehdä omia päätök­siä. Tähän ajatuk­seen eivät sovi edel­li­sen vuosi­sa­dan ajatuk­set suur­val­to­jen keske­nään teke­mistä sopi­muk­sista, jotka päät­täi­si­vät pien­ten maiden kohta­lot. Venä­jän vaati­muk­sissa kysee­seen tule­vat ennen kaik­kea kansain­vä­lis­ten sopi­mus­ten takaa­mat peri­aat­teet, joihin lukeu­tu­vat valtioi­den rajo­jen ja itse­mää­rää­mi­soi­keuk­sien kunnioi­tus sekä niiden oikeus joko liit­tou­tua tai olla liit­tou­tu­matta. Näistä ei voida tinkiä eikä etupii­ria­jat­te­luun tule palata.

Tilanne Ukrai­nassa on viik­ko­jen neuvot­te­lu­jen jälkeen yhä jännit­tei­nen, eikä mitään loppu­tu­le­maa, ikäviä­kään sellai­sia, voida vali­tet­ta­vasti sulkea pois tässä vaiheessa. Me kaikki ymmär­rämme, miten täys­mit­tai­nen tai nykyistä laajempi sota Ukrai­nassa olisi Euroo­passa ennen­nä­ke­mä­tön ja täysin erilai­nen kuin mitä olemme suku­pol­viin nähneet. Seurauk­set olisi­vat arvaa­mat­to­mat ja pitkä­kes­toi­set – monet menet­täi­si­vät henkensä.

Posi­tii­vista kaiken keskellä on kuiten­kin se, että osapuo­let ovat käyneet keski­näistä vuoro­pu­he­lua. Sopu niin, ettei Venä­jän vaati­muk­sille antau­duta tai että se tapah­tuisi Ukrai­nan turval­li­suu­den kustan­nuk­sella, olisi vält­tä­mä­tön. Tämä parhaim­mil­laan ehkäi­see sodan uhkaa ja kiitosta on annet­tava myös tasa­val­lan presi­den­tille, joka on ollut omalta osal­taan aktii­vi­nen eri ilman­suun­tiin.

Suomeen ei kohdistu soti­laal­lista uhkaa ja turval­li­suu­temme on vakaalla pohjalla. Tästä huoli­matta jännit­teet heijas­tu­vat nyt myös Suomen lähia­lueille. Olemme kuiten­kin valveilla ja varau­tu­neita. Pidämme huolta kansal­li­sesta turval­li­suu­des­tamme, jonka lisäksi valtio­joh­tomme on yllä­pi­tä­nyt vuoro­pu­he­lua ja vahvis­ta­nut kansain­vä­listä asemaamme. Me kestämme vaikei­ta­kin aikoja.

Kaiken keskellä selvää on joka tapauk­sessa se, miten kansain­vä­li­sen poli­tii­kan peli­tila on jopa kaven­tu­nut. Kun suur­val­lat muodos­ta­vat toimin­nal­laan blok­keja, Suomi joutuu yhä useam­min sekä itse että EU-jäsen­maana arvioi­maan kulloin­kin sen kannalta parhaita ratkai­suja.

Arvioni Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan vaati­muk­sista lähtee­kin liik­keelle juuri tästä – siis siitä miltä maailma meidän kannal­tamme näyt­tää. Joku voisi sanoa, ettei­vät suur­val­ta­po­li­tiikka tai geopo­li­tiikka koskaan pois­tu­neet. Näin myös on, mutta meidän on kyet­tävä tarkas­te­le­maan omaa aikaamme koko­nai­suu­tena sekä sen muodos­ta­mia vaati­muk­sia ulko­po­li­tii­kal­lemme.

Usein ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tiik­kaa tarkas­tel­laan yhtenä koko­nai­suu­tena. Haluan kuiten­kin tarkas­tella näitä toisiinsa kytkey­ty­vinä, mutta eri näkö­kul­mista.

Suomen ulko­po­li­tii­kan perim­mäi­nen tarkoi­tus on edis­tää suoma­lais­ten hyvin­voin­tia ja paran­taa vaiku­tus­mah­dol­li­suuk­siamme maail­malla. Emme voi sulkeu­tua maail­man tapah­tu­mien edessä, emmekä myös­kään voi ratkaista globaa­leja ongel­mia yksin. Tarvit­semme tähän liit­to­lai­sia ja kump­pa­nuuk­sia. Näin katsoen ulko­po­li­tiik­kamme on saman­ai­kai­sesti sekä kansal­lista että kansain­vä­listä – nämä eivät ole toisi­aan pois­sul­ke­via.

Ihmi­soi­keuk­sien, oikeus­val­tio­pe­ri­aat­tei­den ja esimer­kiksi nais­ten ja tyttö­jen oikeuk­sien edis­tä­mi­nen on keskei­nen osa saman­mie­lis­ten kump­pa­nei­demme kanssa teke­määmme ulko­po­li­tiik­kaa. Tästä huoli­matta ulko­po­li­tiikka ei ole vain saman­mie­lis­ten kanssa toimi­mista, ja me ymmär­rämme tämän varsin hyvin. Suomelle on ollut luon­teen­omaista pyrkiä ymmär­tä­mään ja kuule­maan eri osapuo­lia, vaikka emme hyväk­syi­si­kään arvois­tamme poik­kea­via toimin­ta­ta­poja.

Elämme tällä hetkellä sellai­sessa kansain­vä­li­sen poli­tii­kan ympä­ris­tössä, jossa varsin­kin suur­val­ta­suh­teet ovat yhä useam­min monissa kysy­myk­sissä kärjis­ty­neet, mikä vaikeut­taa toimin­taa kansain­vä­li­sessä sään­tö­poh­jai­sessa järjes­tel­mässä. Tämä on meidän kannal­tamme erit­täin huoles­tut­tava kehi­tys, sillä toimiva sään­töi­hin ja sopi­muk­siin perus­tuva kansain­vä­li­nen järjes­telmä on ensi­si­jai­nen vakuu­tus ylilyön­tien ja krii­sien torju­mi­seksi. Nyt kuiten­kin näemme, miten esimer­kiksi aseval­von­ta­so­pi­muk­set rapau­tu­vat ja kansain­vä­li­seen oikeu­teen kohdis­tuu laajem­min­kin piit­taa­mat­to­muutta.

Monet maalai­le­vat nyt uutta vanhan­mal­lista kylmää sotaa. Tämä analo­gia on kuiten­kin harhaan­joh­tava, sillä maail­man­po­li­tiikka ja sen keskeis­ten toimi­joi­den suhteet ovat nyt voimak­kaassa muutok­sessa. Mikäli kyseessä olisi perin­tei­nen kylmä sota, meidän olisi helppo ammen­taa mennei­syy­destä keinot tämän päivän ongel­mien ratkai­sui­hin.

Mikä siis on muut­tu­nut? Selvää on, miten aikamme suur­val­ta­kil­pai­lussa mitkään poli­tii­kan osa-alueet eivät jää huomioi­matta. Kyse on toki perin­tei­sem­mistä soti­laal­li­sista keinoista, mutta myös moni­puo­li­sista hybri­di­vai­kut­ta­mi­sen keinoista sekä kaupal­li­sista ja tekno­lo­gi­sista kysy­myk­sistä. Olen­naista on se, ettei aikamme kilpai­luja vält­tä­mättä käydä vain asein.

Erityi­sesti suur­val­ta­suh­teissa tapah­tu­vat muutok­set Kiinan, Yhdys­val­tain ja Venä­jän välillä muodos­ta­vat nyt sen kansain­vä­li­sen poli­tii­kan keskei­sim­män raamin, jonka keskellä Suomi­kin luovii sekä kansal­li­sesti että osana Euroo­pan unio­nia.

Aloi­te­taan Venä­jästä. Perin­tei­ses­ti­hän Suomen ulko­po­li­tiikka on kytkey­ty­nyt Venä­jään kehi­tyk­seen sekä siihen, miten Suomen tulisi itänaa­pu­rinsa kanssa elää.

Venä­jän voidaan katsoa muodos­ta­neen Suomelle tois­tu­van haas­teen kahdesta syystä. Ensim­mäi­nen näistä on Venä­jän suur­val­tai­den­ti­teetti, joka ilme­nee sen halut­to­muu­tena sopeu­tua sään­tö­pe­räi­seen kansain­vä­li­seen järjes­tel­mään. Venäjä haluaa olla enem­män omien sään­tö­jensä tekijä kuin yhdessä laadit­tu­jen sään­tö­jen noudat­taja.

Toinen syy on Suomen ja Venä­jän kahden­vä­li­sessä suhteessa vallit­seva epäta­sa­paino, joka rajoit­taa Suomen mahdol­li­suutta vaikut­taa Venä­jän koko­nais­val­tai­seen toimin­taan. Suurin osa meidän­kin Venäjä-suhteemme tilaan vaikut­ta­vista asioista ovat sellai­sia, joihin Suomella on vain rajal­li­nen kyky vaikut­taa. Toisin sanoen, Suomi on itsensä kokoi­nen osa Venä­jän ulko­po­li­tiik­kaa, mutta ongelma onkin siinä, miten Venäjä on usein Venä­jän kokoi­nen osa Suomen ulko­po­li­tiik­kaa.

Suomelle Venä­jän lähei­syys on kuiten­kin keskei­nen geostra­te­gi­nen fakta ja viimeis­tään Ukrai­nan sota on osoit­ta­nut, ettei Venä­jään liit­ty­vät haas­teet ole tosia­siassa hävin­neet. Venä­jästä on tullut kansain­vä­li­sesti määrä­tie­toi­sempi toimija, mutta samalla sen ulko­po­li­tiik­kaan on muodos­tu­nut läpi­nä­ky­mät­tö­myyttä. Riskit ovat selvästi lisään­ty­neet, kun emme ole varmoja minkä­lai­siin keinoi­hin Moskova on valmis tukeu­tu­maan. Koke­muk­sen perus­teella se ei aina­kaan pelkää kaih­taa rujoja keinoja tavoit­tei­densa edis­tä­mi­seksi.

Aito lien­ny­tys lyhyellä tähtäi­mellä tai paluu monen­kes­ki­seen yhteis­työ­hön Venä­jän nyky­hal­lin­non kanssa tuntu­vat tällai­sena aikana epäto­den­nä­köi­seltä. Meille tilanne on kaksi­ja­koi­nen, kun Venäjä määrit­te­lee nyt intres­se­jään ja turval­li­suu­tensa tavalla, joka herät­tää muissa turvat­to­muutta. Yhtäällä joudumme raken­ta­maan niin yhteis­kun­nal­lista kuin soti­laal­lis­ta­kin pelo­tetta Venä­jän toimin­nan hillit­se­mi­seksi.

Naapu­ri­maana Suomen on vähin­tään­kin stra­te­gi­sista syistä viisasta pyrkiä keskus­te­le­maan Venä­jän kanssa turval­li­suus­po­liit­ti­sista näke­myk­sistä ja osoit­taa ratkai­su­ha­lua sopi­vissa tilan­teissa. On Suomen etu, mikäli sen omissa sekä laajem­min lännen Venäjä-suhteissa olisi enna­koi­ta­vuutta.

Venä­jän jyrk­ke­nevä kehi­tys heijas­tuu kiel­tei­sesti myös kahden­vä­li­siin suhtei­siin. Venä­jän luoma kriisi Ukrai­nassa sekä sen hiljat­tain tois­ta­mat uhkauk­set Suomen mahdol­li­sen Nato-jäse­nyy­den seurauk­sista kuvas­ta­vat, miten hyvän­kin naapu­ruus­suh­teen perus­teet ovat alttiita arvaa­mat­to­muu­delle.

Yhtäällä Venäjä osoit­taa myös taan­tu­van suur­val­lan merk­kejä. Sen auto­ri­taa­ri­sen otteen kiris­ty­mi­nen, oppo­si­tion kova­kä­ti­nen ojen­ta­mi­nen, soti­laal­lis­ten jännit­tei­den liet­so­mi­nen ja talou­den yksi­puo­li­suus entei­le­vät vaikeita aikoja. On myös geopo­liit­ti­sesti huomio­nar­voista, miten Venä­jän monissa isoissa naapu­ri­maissa on tapah­tu­nut kansan­nousu viimei­sen 15 vuoden aikana. Ne on pääsään­töi­sesti tukah­du­tettu väki­val­tai­sesti tai aseel­li­sin keinoin, kun Venäjä pyrkii varmis­ta­maan otet­taan katso­mas­saan etupii­rissä.

Arviot Venä­jän ja lännen suhtei­den lähi­tu­le­vai­suu­desta ovat­kin synk­kiä ja ennus­ta­vat viileää kautta – ja tähän meidän on omassa ulko­po­li­tii­kas­sam­me­kin varau­dut­tava. Edes­sämme on näillä näky­min pitkä peli Venäjä-suhteis­samme, joissa on varau­dut­tava yllät­tä­viin ja äkil­li­siin­kin muutok­siin. Länneltä tämä tulee vaati­maan ennen kaik­kea yhte­näi­syyttä ja kykyä seistä suorana, kun sitä tullaan koet­te­le­maan. Suomes­sa­kaan emme ole immuu­neja häiriöille ja haas­teille, mutta olen varma, että turval­li­suu­temme on vakaalla pohjalla. Meidän ei tule hätkäh­tää helposti, kun meitä koetel­laan.

Toisaalta meille on myös naapu­ri­maana tärkeää, että puheyh­tey­temme säilyy toimi­vana ja että voimme tehdä yhteis­työtä niissä asioissa, jotka meitä yhdis­tä­vät. Me emme muodosta Venä­jälle uhkaa missään olosuh­teissa tai millään ratkai­suil­lamme ja tätä meidän on myös syytä koros­taa. Teemme ratkai­summe omista tarpeis­tamme lähtien, suoma­lais­ten turval­li­suu­den etusi­jalle aset­taen.

Me olemme valmiita raken­ta­vaan suhtee­seen. Venä­jän on nyt omasta puoles­taan tehtävä valin­toja sen osalta, mihin suun­taan se haluaa sekä kahden­vä­listä suhdet­tamme että laajem­min länsi­suh­det­taan kehit­tää.

Meidän kannal­tamme Kiinan nousu suur­val­to­jen etujouk­koi­hin edel­lyt­tää uutta ajat­te­lu­ta­paa. Verrat­tuna muihin suur­val­toi­hin, Kiinan kanssa asiointi on Suomelle monella tapaa erilaista ja uutta. Suomella on pitkät perin­teet muiden suur­val­to­jen kanssa toimi­mi­sesta, joissa suhtei­den edut ja kipu­pis­teet tunne­taan hyvin puolin ja toisin. Tämä johtuu osin histo­rial­li­sista syistä, sillä Kiina ei ole perin­tei­sesti ollut Suomen kiin­to­pis­teenä – eikä Suomi liioin Kiinan.

Vaikka tois­tai­seksi Suomen suhteet Kiinaan ovat ongel­mat­to­mat, on kuiten­kin mahdol­lista, että tule­vai­suu­dessa myös Kiina-poli­tiik­kamme joutuu uudel­lee­nar­vioi­ta­vaksi. Tiedämme, miten Kiina suhtau­tuu yhä voimak­kaam­min sitä koske­viin päätök­siin ja linjauk­siin toisissa maissa. Tapah­tu­mat ovat osoi­tus alati tarkem­min revii­ri­ään ja etujaan omien rajo­jensa ulko­puo­lella vahti­vasta Kiinasta, eivätkä Pohjois­maat ole tässä ulko­puo­li­sia.

Me tunnis­tamme Kiinan globaa­lien tavoit­tei­den mukana tuomat haas­teet ja ongel­mat. Kiina muodos­taa erään­lai­sen poik­keuk­sen nykyis­ten suur­val­to­jen joukossa, sillä sen tapoi­hin edis­tää omia globaa­leja tavoit­tei­taan ei ole Yhdys­val­tain ja Venä­jän tavoin kuulu­nut yhtä leimal­li­sesti soti­laal­li­sen voiman hyödyn­tä­mi­nen.

Osit­tain siksi ulos­päin panda­po­li­tiik­kaa harjoit­tava Kiina saat­taa vaikut­taa lempeäm­mältä suur­val­lalta. Keski­tetty valtio­jär­jes­telmä, erilai­nen ihmi­soi­keus­kä­si­tys sekä yhä määrä­tie­toi­sempi pyrki­mys vaikut­taa muiden valtioi­den tapaan toimia kuiten­kin välit­tä­vät toisen­laista Kiina-kuvaa. Tästä syystä ja Kiinan kult­tuu­ri­sen sekä maan­tie­teel­li­sen kaukai­suu­den johdosta Kiina-arviot ovat usein musta­val­koi­sia – Peking on joko uhka tai mahdol­li­suus.

Me emme lähtö­koh­tai­sesti pyri eris­tä­mään ketään kansain­vä­li­sestä poli­tii­kasta. Kiina voi olla meillä yhtä­ai­kai­sesti poten­ti­aa­li­nen kump­pani ja haas­taja. Emme kuiten­kaan epäröi nostaa esille Kiinan ihmi­soi­keus­rik­ko­muk­sia, epärei­luja kaupan­käyn­nin peri­aat­teita tai sen soti­laal­li­sen painos­tuk­sen lisään­ty­mistä – emme ole sini­sil­mäi­siä. Suomen kannalta olisi ennen kaik­kea olen­naista pyrkiä tunnis­ta­maan selkeäm­min niitä tapoja, jolla Kiina Suomessa toimii sekä hahmot­taa niistä meille koitu­via hait­toja ja hyötyjä.

Euroo­pan unio­nin yhtei­sen Kiina-poli­tii­kan kehit­tä­mi­nen on Suomelle arvo­kasta. Kiinan pyrki­mys neuvo­tella suoraan yksit­täis­ten jäsen­val­tioi­den kanssa EU:n yli heiken­tää eten­kin pienem­pien jäsen­mai­den mahdol­li­suuk­sia tasa-arvoi­seen suhtee­seen. EU:n yhte­näi­nen lähes­ty­mis­tapa neuvot­te­lui­hin Kiinan kanssa vahvis­taisi kaik­kien 27 jäsen­val­tion neuvot­te­lua­se­maa.

Merkit­tävä tekijä suhtees­samme Kiinaan on myös suur­val­ta­suh­tei­den kehi­tys, jossa erityi­sesti Yhdys­val­tain ja Kiinan väli­nen kilpailu värit­tää toimin­taa. Sillä, että Kiina on Yhdys­val­tain järjes­tel­mä­ta­son pääkil­pai­lija, voi olla kauas­kan­toista merki­tystä Suomelle. Saatamme joutua joskus tilan­tei­siin, joissa joudumme teke­mään valin­toja suur­val­to­jen ja meidän itsemme kannalta keskei­sissä asioissa. Tällai­seen maail­maan meidän pitää varau­tua nyt huolel­li­sesti, jotta emme joutuisi teke­mään kompro­mis­seja itsel­lemme tärkeissä asioissa.

Yhdys­val­lat on niin Suomelle kuin Euroo­palle keskei­nen kansain­vä­li­nen kump­pani niin puolus­tuk­sessa, talou­dessa kuin laajem­min­kin ulko­po­li­tii­kassa. Yhdys­val­to­jen sitou­tu­mi­nen Euroo­pan puolus­tuk­seen on tuot­ta­nut vakautta. Yhdys­val­lat on luonut pidäk­keen Venä­jän pyrki­myk­sille laajen­taa vaiku­tus­val­taansa Euroo­passa. Myös Suomi on hyöty­nyt Yhdys­val­to­jen luomasta tasa­pai­nosta ja näin on jatkos­sa­kin.

On kuiten­kin huomioi­tava, miten Yhdys­val­lat uudel­lee­nar­vioi sen globaa­lia rooli­aan. Tämä näkyy ensi­si­jai­sesti kansal­lis­ten etujen prio­ri­soin­tina. Samaan aikaan Yhdys­val­tain sisäi­nen kuohunta ei ole jäänyt kenel­tä­kään huomaa­matta. Kun kaksi­puo­lue­jär­jes­tel­mään muodos­tuu jyrk­kiä näke­myk­siä ja voimak­kaita kahtia­ja­koja, ne heijas­tu­vat samalla koko poliit­ti­sen järjes­tel­män. Ulko­po­li­tii­kasta puhu­mat­ta­kaan. Varsin­kin Trum­pin presi­dent­ti­kau­della epäluu­lot Atlan­tin molem­min puolin lisään­tyi­vät. Nämä tunteet ovat hieman laan­tu­neet presi­dentti Bide­nin valin­nan myötä, mutta Yhdys­val­to­jen sisäi­set muutos­voi­mat ovat edel­leen liik­keellä.

Keskei­nen johto­pää­tös ulos­päin on ollut, miten Yhdys­val­lat vies­tii aiem­paa suorem­min sen kansal­lis­ten intres­sien ensi­si­jai­suu­desta, ja tämän voimak­kaampi arti­ku­lointi näyt­täisi olevan jossain määrin pysy­vää. En kuiten­kaan usko Yhdys­val­to­jen täydel­li­seen vetäy­ty­mi­seen kansain­vä­li­siltä näyt­tä­möiltä sanan tässä muodossa. Toimimme kansain­vä­li­sessä järjes­tel­mässä, jonka raken­tei­den pääark­ki­teh­tei­hin Yhdys­val­lat lukeu­tuu. Kyseessä on myös edel­leen maail­man ainoa talou­del­li­nen ja soti­laal­li­nen suur­valta, jonka edut raken­tu­vat olen­nai­sella tavalla toimi­viin globaa­lei­hin liit­to­lai­suus- ja kump­pa­nuus­ver­kos­toi­hin.

Washing­to­nissa katso­taan suur­val­ta­kil­pai­lun muodos­ta­van sen etujen toteu­tu­mi­sen suurim­man haas­teen ja tämä on nähdäk­seni Yhdys­val­to­jen hallin­noista riip­pu­ma­ton lähtö­kohta. Viime vuosina Yhdys­val­to­jen huomio Euroo­pan suun­nalla on ollut aiem­paa suurem­paa. Tämä on johtu­nut ennen kaik­kea Venä­jän toimin­nasta. Pitkässä juok­sussa Yhdys­val­to­jen katse ei kuiten­kaan ole samalla tavoin Euroo­passa tai Venä­jän suun­nalla, vaan Kiinassa.

Samaan hengen­ve­toon on toki todet­tava, että Yhdys­val­loille Eurooppa on kaikissa olosuh­teissa tärkeä kump­pani. Yhdys­val­loilla ei ole varaa eikä halua saat­taa sen liit­to­lai­suuk­siin perus­tu­vaa ulko­po­li­tiik­kaa kysee­na­lai­seksi. Siksi Yhdys­val­to­jen tukeen Euroo­palle tulee suhtau­tua luot­ta­vai­sesti. Olemme Yhdys­val­tain lähei­sin liit­to­lai­nen, riip­pu­matta siitä, kuka sen päähaas­taja on.

Tästä huoli­matta Kiina muodos­taa Yhdys­val­loille isoim­man haas­teen ja tämä suun­taus vain voimis­tuu. Onkin huomioi­tava, ettei­vät Yhdys­val­to­jen resurs­sit tule­vai­suu­dessa tule jakau­tu­maan samalla tavalla Kiinan ja Venä­jän osalta. Tältä osin Yhdys­val­tain uudel­lee­na­se­moi­tu­mi­nen Euroo­pan suhteen pitää osit­tain paik­kansa. Käytän­nössä tämä tulee tarkoit­ta­maan, että euroop­pa­lais­ten on varau­dut­tava otta­maan suurempi vastuu omien lähia­lueit­tensa epäva­kau­den lien­nyt­tä­mi­seen, puolus­tus­me­no­jen yllä­pi­tä­mi­seen sekä Venä­jän patoa­mi­seen.

Suomelle Yhdys­val­lat säilyy tärkeänä kump­pa­nina hallin­noista ja sen paino­tuk­sista riip­pu­matta. Pitkään raken­nettu puolus­tusyh­teis­työ on ollut Suomen ja Yhdys­val­to­jen suhteen tärkeintä sisäl­töä. Olen­kin tyyty­väi­nen siihen, että hävit­tä­jä­hanke on saatu viimein päätös­vai­hei­siin. Hankinta paran­taa puolus­tus­ky­kyämme ja luo edel­ly­tyk­set Suomen ja Yhdys­val­tain puolus­tusyh­teis­työn syven­tä­mi­selle enti­ses­tään.

Nykyi­sessä turval­li­suus­po­liit­ti­sessa tilan­teessa on terve­tul­lutta, että maiden väli­nen puolus­tusyh­teis­työ jatkuu tiiviinä. Tämä koros­tuu varsin­kin aikana, jolloin jännit­teet Euroo­pan turval­li­suu­dessa ovat lisään­ty­neet ja kehi­tys Ukrai­nan rajoilla on ollut huoles­tut­ta­vaa. Yhdys­val­lat on yksi Suomen tärkeim­mistä ja lähei­sim­mistä kump­pa­neista. Meille on tärkeää, että Yhdys­val­lat sitou­tuu jatkos­sa­kin Euroo­pan ja sitä kautta Suomen lähia­luei­den puolus­tuk­seen. Ja hyvä niin, sillä mitä olisi­kaan Euroo­pan turval­li­suus ilman Yhdys­val­toja?

Suomessa on silti ymmär­ret­tävä, miten Yhdys­val­to­jen ulko- ja turval­li­suus­po­li­tii­kan uudet pain­opis­teet vaikut­ta­vat suhtee­seemme. Edessä on tämän myötä Yhdys­val­lat-suhteemme sisäl­lön laaje­ne­mi­nen, joka edel­lyt­tää Suomelta uusia lähes­ty­mis­ta­poja Yhdys­val­lat-suhteemme kehit­tä­mi­seksi. Meidän on varau­dut­tava sellai­siin olosuh­tei­siin, joissa suur­val­to­jen väli­nen kilpailu vaikut­taa myös kahden­vä­li­seen suhtee­seemme niin kauppa- ja ener­gia­po­li­tii­kassa kuin tekno­lo­gia­rat­kai­suis­sa­kin. Näin teke­mällä Suomi voi myös varmis­taa, ettei maamme joudu kohtaa­maan nouse­via haas­teita ilman kump­pa­neita. Suomi kuuluu eturi­viin muun muassa kybe­rym­pä­ris­töä koske­van kansain­vä­li­sen lain­sää­dän­nön kehit­tä­mi­sessä, hybri­di­vai­kut­ta­mi­selta suojau­tu­mi­sessa sekä uusissa ja nouse­vissa tekno­lo­gioissa.

Meillä on hyvät edel­ly­tyk­set olla mielen­kiin­toi­nen kump­pani monilla aloilla ja mielen­kiin­toista kump­pa­nia kuun­te­le­vat myös suur­val­lat.

Kuten olen kuvan­nut, toimimme monin tavoin muut­tu­vien koor­di­naat­tien keskellä. Haas­ta­vat ajat kaipaa­vat johta­juutta ja ratkai­su­kes­kei­syyttä. Näitä meidän on etsit­tävä niin kansal­li­sesti kuin kansain­vä­li­sel­lä­kin tasolla.

Meille tärkein kansain­vä­li­nen vaiku­tus­ka­nava on kiis­tat­to­masti Euroo­pan unioni. Jäse­nyys unio­nissa avaa meille mahdol­li­suuk­sia, joista olisimme voineet vain haaveilla aiem­min. Minulle EU ja Suomen jäse­nyys siinä ei ole vain yksi kansain­vä­li­nen sitou­mus muiden joukossa vaan Suomen tärkein arvo­yh­teisö sekä talou­del­li­nen ja turval­li­suus­po­liit­ti­nen ankkuri.

Meidän onkin ymmär­ret­tävä, miten heikko unioni viime kädessä kaven­taa Suomen ulko- ja turval­li­suus­po­liit­tista asemaa. EU:n asema – heikko tai vahva – reso­noi samalla suoraan Suomen kansain­vä­listä asemaa.

Ja nykyi­nen hetki vaatii­kin EU:lta vahvuutta siksi, että ulko­puo­li­nen paine vahvuu­den kaipuulle on kasva­nut. Kansain­vä­li­sen poli­tii­kan näyt­tämö on siir­ty­mässä Aasian suun­taan – pois­päin Euroo­pasta. Euroo­pan lähia­luei­den levot­to­muu­det heijas­tu­vat ulos­päin. Venä­jän voima­po­li­tiikka ja vaiku­tus­pyr­ki­myk­set horjut­ta­vat Euroo­pan turval­li­suutta. On käymässä selväksi, että ilman riit­tä­vää talou­del­lista, diplo­maat­tista ja soti­laal­lista kykyä, Euroo­pan globaa­lin vaiku­tus­val­lan heiken­ty­mi­nen on vääjää­mä­tön kehi­tys­kulku.

Eurooppa ei kuiten­kaan ole vain sivus­ta­seu­raaja kaiken keskellä. Tästä huoli­matta se on kovin paljon sellai­selta näyt­täy­ty­nyt viime vuosina. Emme ole olleet riit­tä­vän merkit­tävä toimija niissä pöydissä, jossa on puhuttu muun muassa Ukrai­nasta, Syyriasta tai laajem­min suur­val­ta­suh­tei­den vuoro­vai­ku­tuk­sessa. EU:ssa tämä kehi­tys­kulku tunnis­te­taan, mutta tunnis­ta­matta kuiten­kin ovat vielä parhaat keinot kään­tää suun­taus.

Nähdäk­seni ratkaisu on siinä, että hyödyn­nämme Euroo­pan vahvuu­det parem­min. EU on globaali suur­valta talou­dessa, mutta sen lisäksi unio­nilla on oltava turval­li­suus- ja puolus­tus­po­liit­tista vaiku­tus­val­taa. Jotta EU olisi globaali suur­valta, sen on panos­tet­tava näihin ulot­tu­vuuk­siin. Euroo­palla on oltava kyky lait­taa kova kovaa vastaan – tämä olisi Suomen­kin etu.

Euroo­pan puolus­tusyh­teis­työtä on kehi­tet­tävä ennak­ko­luu­lot­to­masti. Puolus­tusyh­teis­työn kehit­tä­mi­nen vie aikaa ja siinä on oltava pitkä­jän­tei­nen ja kärsi­väl­li­nen, mutta tavoite on pidet­tävä korkealla. Ratkai­se­vaa on kuiten­kin jäsen­mai­den tahto. Pitkällä aika­vä­lillä tilanne on kestä­mä­tön, mikäli euroop­pa­lai­set eivät ole riit­tä­vän kyvyk­käitä vaikut­ta­maan EU:n kannalta keskei­siin turval­li­suus­ky­sy­myk­siin.

Euroo­palla tulee olla riit­tävä kyky toimia silloin, kun se on tarpeen. Samalla on ymmär­ret­tävä, miten EU:n puolus­tusyh­teis­työn kehit­tä­mi­sellä voi olla kauas­kan­toista arvoa. EU:n on varau­dut­tava siihen, että sen on jatkossa oltava itse­näi­sempi toimija omilla lähia­lueil­laan. Tähän EU:n puolus­tusyh­teis­työ voi tuoda lisä­ar­voa.

Eteen tulee myös tran­sat­lant­ti­sen turval­li­suusyh­teis­työn kehit­tä­mi­nen. Yhdys­val­lat säilyy Euroo­pan turval­li­suu­den kannalta kriit­ti­senä toimi­jana, eikä meillä ole varaa tätä yhteyttä itse unio­nissa heiken­tää. Kään­teet Ukrai­nas­sa­kin ovat tämän jälleen osoit­ta­neet. Konkreet­ti­nen keino EU:lle vahvis­taa tätä yhteyttä on tiivis­ty­nyt yhteis­työ Naton kanssa. Hybri­diuh­kien vastai­nen toiminta on tällä hetkellä yksi keskei­nen yhteis­työn ala. Ei ole kuiten­kaan pois­sul­jet­tua, että eteemme tulisi jossain vaiheessa EU:n ja Naton tehtä­vien jonkin­lai­nen yhdis­tä­mi­nen. Tämä kauas­kan­toi­nen, mutta samalla luon­nol­li­nen olisi kehi­tys­suunta olisi Suomen­kin kannalta posi­tii­vi­nen.

Lähei­sestä yhteis­työmme huoli­matta Yhdys­val­tain stra­te­gi­set prio­ri­tee­tit ovat muutok­sessa. Tällöin EU:n on myös tarvit­taessa kyet­tävä toteut­ta­maan itse­näi­sesti esimer­kiksi vaati­via­kin krii­sin­hal­lin­tao­pe­raa­tioita nykyistä parem­min, varsin­kin sen epäva­kaan­tu­vassa naapu­rus­tossa. Asia on nous­sut esille EU:ssa viime aikoina ja korkea edus­taja Josep Borrell on ehdot­ta­nut, että unio­nille perus­tet­tai­siin uusi 5000 soti­laan vahvui­nen joukko, joka harjoit­te­lisi yhdessä ja olisi valmis nopei­siin lähtöi­hin.

Suunta on oikea, mutta mieles­täni tavoit­teen pitäisi olla aina­kin kymmen­ker­tai­nen tähän nähden, mikäli olemme tosis­samme EU:n uskot­ta­vuu­den kehit­tä­mi­sen suhteen. Vastaava tavoi­te­han nousi esille jo Rans­kan ja Iso-Britan­nian toimesta vuoden 1998 Saint-Malon julis­tuk­sessa, jossa katsot­tiin, että EU:n pitäisi voida toimia auto­no­mi­sesti ja että auto­no­mian tukena täytyy olla uskot­tava soti­laal­li­nen voima. Tuol­loin puhut­tiin siitä, että EU:lla pitäisi olla 50 000–60 000 vahvui­nen joukko käyt­tö­val­miina 60 päivässä. Meillä on kaikki syyt tässä ajassa yllä­pi­tää vastaa­via kunnian­hi­moi­sia tavoit­teita, kyse on lopulta jäsen­mai­den tahto­ti­lasta.

EU:n turval­li­suus­po­liit­ti­sen roolin kehit­tä­mi­seen kuuluu sekin, että sen turva­lausek­kei­den sisäl­töön tarvi­taan lisää konkre­tiaa. Tämän perään Suomi on jo pitkään kysel­lyt. Meille kyseessä on erityi­sen merkit­tä­västä asiasta, sillä turva­lausek­keissa on kyse jäsen­maita keski­näi­seen avun­an­toon velvoit­ta­vasta asiasta, joka on tällä hetkellä ainoa viral­li­nen kansain­vä­li­nen turva­ta­kuumme.

Mikäli keski­näi­sen avun­an­non lausek­keen akti­voin­nilla on riit­tä­vän matala kynnys, sen painoarvo myös soti­laal­li­sia krii­sejä ehkäi­sevä pelot­teena voimis­tuu. Toisin sanoen tällä olisi Suomen turval­li­suus­a­se­maa vahvis­tava vaiku­tus. Suomi on itse valmis anta­maan ja vastaa­not­ta­maan moni­puo­li­sesti apua EU:n keski­näi­sen avun­an­non lausek­keen artiklan 42.7:n sekä yhteis­vas­tuu­lausek­keen artikla 222:n mukai­sesti.

Haluan nostaa vielä sellai­sen­kin huomion esille, miten yhtei­seu­roop­pa­lai­set vastuut ovat koko­nais­val­tai­sia. Tai miten näin aina­kin pitäisi olla. Kun talous­po­li­tii­kassa on edetty EU:n yhteis­vas­tuuseen ja sitä halu­taan vielä lisätä, on syytä pohtia, miten tämä liit­tyy myös turval­li­suu­teen. Mieles­täni EU-vastui­den tulee olla tasa­pai­nossa ja tätä Suomen on myös vaadit­tava. Turval­li­suutta vastik­keeksi kasva­vista talou­den yhteis­vas­tuista. Ei EU voi olla sellai­nen liit­touma, jossa talous ja turval­li­suus eivät kulkisi käsi kädessä.

EU:n turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan arviointi käy nyt läpi suuria vaiheita. Odotamme piak­koin ilmes­ty­vää EU:n stra­te­gista kompas­sia. Se tulee tarjoa­maan lähtö­pis­teen jatko­työlle. Sen valmis­telu on saanut posi­tii­vi­sen vastaan­o­ton jäsen­maissa ja ajatuk­sena ollut, että vastaa­via tehtäi­siin viiden vuoden välein. Tämä on ollut kaiken kaik­ki­aan oikea suunta. Meidän on ymmär­ret­tävä, että yhtei­nen euroop­pa­lai­nen stra­te­gi­nen kult­tuuri syntyy pienin aske­lin.

Suomi on ollut tiiviisti mukana Euroo­pan kylmän sodan jälkei­sissä suurissa kehi­tys­lin­joissa. Suoma­laista EU-keskus­te­lua on kuiten­kin leiman­nut jo pidem­pään reak­tii­vi­suus. Huomiota on kiin­ni­tetty lähinnä muiden jäsen­mai­den teke­mien avaus­ten arvos­te­luun. Perin­tei­nen käsi­tys Suomesta EU:n ytimessä oli aikansa tuote, joka palveli Suomen EU-poli­tiik­kaa hyvin unio­nin ollessa syvien inte­graa­tio­vai­hei­den keskellä.

Suomen aikoi­naan tavoit­te­le­mat EU:n ytimet on saavu­tettu ja nyt kysy­mys on siitä, mitä näissä ytimissä tulisi tehdä. EU on muutos­ten kynnyk­sellä, jossa kehi­tys­ku­lut ovat vaikeasti ennus­tet­ta­via. Suomi voi joko ajeleh­tia tapah­tu­mien mukana tai pyrkiä vaikut­ta­maan niihin – näiden kahden vaih­toeh­don välillä ei ole keski­tietä.

Meidän on keski­tyt­tävä isoi­hin kysy­myk­siin, joita ovat unio­nin globaa­lin roolin vahvis­ta­mi­sen sekä talous­kas­vun, turval­li­suu­den ja ilmas­ton­muu­tok­sen torjun­nan painot­ta­mi­nen. Tätä kansa­lai­set myös EU:lta odot­ta­vat eikä meillä ole varaa epäon­nis­tua näiden isojen kysy­mys­ten ratkai­se­missa.

Siksi tulen tänä vuonna esit­te­le­mään Kokoo­muk­sen uuden EU-linjauk­sen, jonka tarkoi­tuk­sena on tarjota Suomelle uusi EU-visio. Suur­ten sisäis­ten ja globaa­lien muutos­ten edessä EU:lla on velvol­li­suus toimia vastuul­li­sena suun­nan­näyt­tä­jänä.

Ratkai­suja on haet­tava myös kansal­li­sella tasolla. Haluan­kin tässä yhtey­dessä viitata lähes­ty­vään Helsin­gin Ety-kokouk­sen 50-vuotis­juh­laan vuonna 2025. Suomi toimii tuol­loin Etyjin puheen­joh­ta­ja­maana. Juhla­vuosi voi tarjota mahdol­li­suuk­sia suur­val­to­jen keskus­te­lu­yh­tey­den terveh­dyt­tä­mi­seksi, joka luon­nol­li­sesti sopisi myös Suomen ulko­po­li­tii­kan tavoit­tei­siin. Olisi kaik­kien etu, mikäli suur­val­to­jen keski­näi­set suhteet ovat edes jokseen­kin enna­koi­ta­vissa tai johdon­mu­kai­sia.

Muutama sana turval­li­suus­po­li­tii­kasta.

Turval­li­suus hahmo­te­taan yleensä soti­laal­lis­ten kysy­mys­ten kautta, mutta tämän päivän maail­massa asia ei ole yksi­se­lit­tei­nen.

Haluan­kin kiin­nit­tää erityistä huomiota siihen, miten sodan ja rauhan väli­sen rajan hämär­tyessä joudumme arvioi­maan turval­li­suus­po­li­tiik­kaamme uusien lins­sien läpi. Vaikka kohtaamme edel­leen perin­tei­sem­piä soti­laal­li­sia uhkia, turval­li­suus­haas­teet tule­vat eteemme myös muissa muodoissa. 

Usein kuulemme puhut­ta­van hybri­diu­hista, joilla tarkoi­te­taan ei-soti­laal­lis­ten uhkien käyt­tä­mistä. Ylei­sesti määri­tel­len tällä tarkoi­te­taan erilai­sia viha­mie­li­sen vaikut­ta­mi­sen muotoja, joiden kohteena on poliit­ti­sen järjes­tel­män tai koko yhteis­kun­nan vakaus. Ongel­mana on kuiten­kin se, että jos kaikki on hybri­diä, lopulta mikään ei ole hybri­diä. Tämä on myös usein meitä haas­ta­vien toimi­joi­den tarkoi­tus – luoda epävar­muutta ja kyvyt­tö­myyttä reagoida riit­tä­vin keinoin.

Esimerk­kinä voimme käyt­tää Valko-Venä­jän toimia Puolan ja Liet­tuan rajoilla – tai vaik­kapa oman itära­jamme pako­lais­vir­taa 2015-2016. Minulla on tästä omakoh­taista koke­musta toimies­sani tuol­loin sisä­mi­nis­te­rinä. Tuskin kukaan olisi voinut vielä 10 vuotta sitten kuvi­tella, että turva­pai­kan­ha­ki­joi­den hätää käyte­tään sääli­mät­tö­mästi painos­tus­kei­nona.

Torjut­taessa uuden­lai­sia uhkia, kyse on demo­kraat­tis­ten ja avoin­ten yhteis­kun­tien heik­kouk­sien vahvis­ta­mi­sesta. Erityi­sesti oikeus­val­tioilla on ollut hanka­luuk­sia reagoida uusiin toimin­ta­mal­lei­hin – miten vastata sellai­siin mahdol­li­sesti kansal­lista turval­li­suutta uhkaa­viin asioi­hin, jotka ovat luon­teel­taan epäsuo­ria tai eivät riko laki­py­kä­liä?

Nämä uhat tart­tu­vat­kin aukkoi­hin, joita lain­sää­dän­nössä on ja hyödyn­tä­vät niiden puut­teel­li­suutta tai tulkin­nan­va­rai­suutta. Esimer­kiksi sanan­va­pau­den nimissä tapah­tu­vaa vale­uu­tis­ten levit­tä­mistä on ollut haas­ta­vaa torjua ilman, että naker­taa oikeus­val­tion tai avoi­men yhteis­kun­nan peri­aat­teita. Samaa peri­aa­tetta sovel­le­taan turva­pai­kan­ha­ki­joi­den kohdalla, kun painos­tuk­sella yrite­tään heiken­tää kansain­vä­li­siä sopi­muk­sia.

Lain­sää­däntö ja sen puit­teissa liik­ku­mi­nen erot­taa kuiten­kin meidät viime kädessä toimi­joista, jotka eivät ole valmiita noudat­ta­maan näitä peri­aat­teita. Päin­vas­tai­nen menet­tely pahim­mil­laan söisi pohjaa Suomen viran­omais­ten toimin­nan legi­ti­mi­tee­tiltä. Vaikka uusien uhkien haas­teet ovat lain­sää­dän­nössä, niin ovat myös ratkai­sut. Esimer­kiksi viime vaali­kau­della säädet­tiin tukku uusia lakeja tai paran­nel­tiin vanhaa lain­sää­dän­töä niin, että kykymme puut­tua erilai­siin poik­keuk­sel­li­siin olosuh­tei­siin olisi ajan tasalla. Jatkuva haaste on kuiten­kin se, ettemme olisi aina jäljessä ja paik­kaa­massa aukkoja sitä mukaan, kun ne ilme­ne­vät.

Mutta uhkien torju­mi­sessa kyse ei ole vain lain­sää­dän­nöstä. Meidän on myös itse määri­tel­tävä rajoja, joita ei voida ylit­tää tai hämär­tää. Tällöin meillä on oltava käytös­sämme sellai­sia kykyjä ja vasta­toi­mia, jotta ääntämme kuun­nel­laan. Mikäli emme itse luo turval­li­suus­po­li­tiik­kaan peli­sään­töjä, joku muu takuulla näin tekee puoles­tamme. Onkin vältet­tävä sellaista tilan­netta, jossa olisimme voimat­to­mia toimi­maan. Siksi meidän on pidet­tävä huolta lain­sää­dän­tömme ajan­mu­kai­suu­desta ja Suomen demo­kraat­ti­sesta resi­liens­sistä. Näistä huoleh­ti­malle varmis­tamme sen, ettei­vät yhteis­kun­tiemme vahvuu­det – avoi­muus ja lail­li­suus­pe­rus­tai­suus – käänny sen heik­kou­deksi.

Uusien uhkien ohella turval­li­suus­po­li­tiik­kamme tärkei­siin tehtä­viin kuuluu puolus­tus­po­li­tii­kan tarpeista huoleh­ti­mi­nen. Meidän on kaikissa olosuh­teissa pidet­tävä huoli siitä, että myös kynnys aseel­li­siin toimiin meitä vastaan pysyy mahdol­li­sim­man korkeana. Tämä tarkoit­taa ensi­si­jai­sesti omista suori­tus­ky­vyis­tämme huoleh­ti­mista.

Kuten tiedämme, Euroo­passa ja lähia­lueil­lamme täällä Itäme­ren alueella ja pohjoi­sessa turval­li­suusym­pä­ristö säilyy jännit­tei­senä. Tämä näkyy ennen kaik­kea soti­laal­li­sen toimin­nan lisään­ty­mi­senä, jolloin myös erilais­ten vahin­ko­jen riskit ovat kasva­neet, vaikka Pohjois-Eurooppa ei olekaan jännit­tei­den alku­perä.

Olen­naista on ymmär­tää, mikä on Suomen asema nykyi­sessä toimin­taym­pä­ris­tös­sämme. Ukrai­nan sota muutti perus­ta­van­laa­tui­sesti tarpei­tamme arvioida puolus­tus­po­li­tiik­kamme yhtä ydintä eli suhdet­tamme yhteis­työ­va­rai­sen puolus­tuk­sen kehit­tä­mi­seen. Emme enää käy vuoro­pu­he­lua tai toteuta harjoi­tusyh­teis­työtä vain rauhan aikaa silmällä pitäen.

Turval­li­suusym­pä­ris­tön muutos Euroo­passa loi olosuh­teet, joissa Suomelle avau­tui sen geostra­te­gi­sen sijain­nin sekä vahvo­jen kansal­lis­ten suori­tus­ky­ky­jen myötä uusia mahdol­li­suuk­sia puolus­tusyh­teis­työ­hön.  ja niihin olemme tart­tu­neet. Näissä olosuh­teissa vuosi­kym­men­ten ajan raken­tu­nut koke­muk­semme kansain­vä­li­sestä yhteis­työstä on reali­soi­tu­nut puolus­tuk­sel­li­seksi yhteen­toi­mi­vuu­deksi. Olemme aiem­paa kiin­nos­ta­vampi kump­pani muiden silmissä.

Ja kun Suomi harjoit­te­lee ja käy vuoro­pu­he­lua muun muassa Pohjois­mai­den, Naton ja läntis­ten kump­pa­neit­temme, kuten Yhdys­val­tain kanssa, kysee­seen tule­vat niin rauhan kuin krii­sien­kin olosuh­teet. On meidän etumme, että ymmär­rämme parem­min, miten kump­pa­nimme ajat­te­le­vat lähia­luei­demme turval­li­suu­desta. Vaikka emme ole Naton jäsen on tärkeää ymmär­tää, ettei sellai­nen soti­laal­li­nen liit­tou­tu­mat­to­muus, johon ei kuuluisi puolus­tusyh­teis­työtä, ole tätä päivää. 

Joudum­me­kin tässä suhteessa pohti­maan yhä enem­män asemaamme myös liit­tou­tu­mi­sen näkö­kul­masta. Suomen on perin­tei­sesti nähty histo­riansa puolesta pärjää­vään oman onnensa nojassa joko omasta tahdos­taan tai siitä riip­pu­matta. Karkeasti katsot­tuna toisille liit­tou­tu­mat­to­muus on hyve, toisille pahe.

Liit­tou­tu­mi­sen ja liit­tou­mat­to­muu­den välissä on kuiten­kin nyt ja aina ollut tilaa. Kun katsoo Suomen histo­riaa, on selvää, että ulko­puo­li­nen soti­laal­li­nen apu tai mahdol­li­suus sen saami­seen on ollut keskei­sessä asemassa Suomen kannalta.

Onkin huomio­nar­vioista, miten esimer­kiksi mahdol­li­suus saada Rans­kan ja Iso-Britan­nian soti­laal­lista apua talvi­so­dassa toimi pidäk­keenä Neuvos­to­lii­ton suun­taan vaikut­taen olen­nai­sesti talvi­so­dan loppu­rat­kai­suun, vaikka näiden apua ei lopulta saatu­kaan ja sen luon­teesta voidaan kiis­tellä.

Voimme siis oppia menneestä tämän päivän puolus­tus­po­li­tiik­kaa tehdes­sämme. Mahdol­li­suus yhteis­toi­min­taan voi parhaim­mil­laan hillitä voima­po­li­tiik­kaa. Puolus­tusyh­teis­työtä siis kannat­taa tehdä ja kump­pa­nei­den kanssa kannat­taa harjoi­tella jatkos­sa­kin. Niin kauan kuin toimin­taym­pä­ristö säilyy jännit­tei­senä, meidän on jatket­tava tätä linjaa. Puolus­tuk­sel­li­sen yhteen­so­pi­vuu­den kehit­tä­mi­sessä on vielä paljon jatko­työtä, jolla Suomen turval­li­suutta voidaan paran­taa pitkälle lähi­tu­le­vai­suu­teen.

Tällöin meidän ei myös­kään kannata juut­tua kiis­te­le­mään kapeista määri­tel­mistä koskien Suomen asemaa tai aset­ta­maan eri yhteis­työn­muo­to­jamme keske­nään vastak­kain. Tärkein tavoite on joka tapauk­sessa estää Suomen ajau­tu­mi­nen konflik­tei­hin ja kaikki sellai­set ratkai­sut, jotka tuke­vat tätä tavoi­tetta, ovat meille arvok­kaita.

Meidän ei siten myös­kään tule omaeh­toi­sesti sulkea mitään vaih­toeh­to­jamme pois. Tämä koskee myös Nato-jäse­nyyttä. Kokoo­mus on kannat­ta­nut Suomen Nato-jäse­nyyttä vuodesta 2006 lähtien ja tämä linja pitää edel­leen. Katson, että Nato-jäse­nyys paran­taisi Suomen turval­li­suutta ja toisi enna­koi­ta­vuutta lähia­lueil­lemme. Mikäli Suomessa päädyt­täi­siin Nato-jäse­nyy­den kannalle, kokoo­mus antaa tällai­sessa tilan­teessa täyden tukensa ja panok­sensa asian edis­tä­mi­seksi.

On silti selvää, että jäse­nyy­delle on oltava riit­tävä tuki sekä kansal­li­sesti että puoluei­den kesken. Mikään puolue ei tästä asiasta voi yksin päät­tää emmekä halua Suomeen repi­viä sisäi­siä riitoja, joita voitai­siin myös käyt­tää ulko­puo­lelta meitä itseämme vastaan. Haluan kuiten­kin myös huomaut­taa sillä olevan erityistä arvoa kansal­li­sesti, että Suomessa on polii­tik­koja ja puolueita, jotka puhu­vat jäse­nyy­den puolesta. Ollak­seen todel­li­nen vaih­toehto Suomelle, Nato-jäse­nyy­dellä on myös oltava kannat­ta­jansa. Mikäli yhdel­lä­kään poliit­ti­sella taholla ei olisi valmiuk­sia edis­tää jäse­nyys­ky­sy­mystä tarvit­taessa, pelkkä mahdol­li­suus­kin hakeu­tua soti­las­lii­ton jäse­neksi olisi nykyistä ohuempi.

Tarkoi­tuk­se­nani on ollut kuvata Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kan näkö­kul­masta aikamme merkit­tä­viä kehi­tys­kul­kuja. Tilan­ne­kuva on varjoi­nen, mutta en näe tarpeel­li­seksi kaunis­tella turhaan aikamme haas­teita. Kun vanhoilta tuntu­vat uhat palaa­vat soti­laal­lis­ten uhka­ku­vien, pande­mioi­den, muut­to­liik­kei­den ja talous­krii­sien muodossa, meillä on ollut vaikeuk­sia kohdata asioita, joiden kuvit­te­limme jääneen jo taak­semme.

Krii­sien keskellä on kuiten­kin aina myös mahdol­li­suus opti­mis­min häiväh­dyk­seen. Nopealla vilkai­sulla maail­masta voi syntyä murheel­li­nen kuva. Kun erilai­set krii­sit kolhi­vat meidät on helppo nähdä joko ajopuuna tai koski­ve­neenä. Histo­riaa ei kuiten­kaan voi kohdella kuin halpa­hal­lia, josta mielui­sia uskon­kap­pa­leita irro­te­taan sattu­man­va­rai­sesti tämän päivän tarpei­siin.

Mennei­syy­den todel­li­nen arvo ei ole sen houkut­te­le­vassa jälki­vii­sau­dessa. Suomen tapauk­sessa sen arvo on siinä, miten tarkem­min katsot­tuna se muis­tut­taa meitä siitä, että vaikeis­sa­kin olosuh­teissa olemme kyen­neet teke­mään itse valin­tamme. Siitä­kin huoli­matta, miten ympä­röi­vät kansain­vä­li­sen poli­tii­kan olosuh­teet ovat olleet kannal­tamme haas­ta­via. Pienen valtion taito onkin kette­ryy­dessä eli kyvyssä ymmär­tää mahdol­li­sen ja mahdot­to­man väli­siä raja­pin­toja eri olosuh­teissa. Tästä muodos­tuu kansal­li­nen liik­ku­ma­vara ulko­po­li­tii­kassa ja sen perään on katsot­tava erityi­sesti vaikeina aikoina. Tästä Suomessa on vank­kaa koke­musta.

Toisin sanoen, kansain­vä­li­sen poli­tii­kan raken­teet eivät ole kiveen hakat­tuja ja niitä on mahdol­lista ohjata Suomen kannalta parem­paan suun­taan. Tässä seurassa onkin erityi­sen sopi­vaa pohtia presi­dentti Paasi­ki­ven ajatusta tosi­asioi­den tunnus­ta­mi­sen tärkey­destä. Tämä viisaus on elänyt hyvin. Ajatusta on mahdol­lista jalos­taa tosi­asioi­den tunnis­ta­mi­seksi. Tämä on nähdäk­seni vielä suurem­man viisau­den lähde, sillä se tarjoaa meille vaih­toeh­don kohdata maailma ilman, että vält­tä­mättä romah­damme sen alle. Kun tunnis­tamme haas­teet, tunnis­tamme myös tarvit­ta­vat ratkai­sut Suomen ulko-, turval­li­suus- ja puolus­tus­po­li­tii­kassa.

Muutok­set puhut­taessa mahdol­li­sia.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa

11.6.2022

Petteri Orpo: Tarvit­semme jokaista ja jokai­sen panosta

Haluat­teko tietää, mitä minulla on tänään taskus­sani? Lähellä sydän­täni. (poimii esiin Nato-tasku­lii­nan). Olen kanta­nut tätä muka­nani vuosia. Tänään, tässä salissa

19.5.2022

Mykkä­nen: Finland’s mission to strengt­hen NATO’s common defence

The Natio­nal Coali­tion Party’s group speech in Parlia­ment of Finland 17.5.2022 , MP Kai Mykkä­nen Hono­rable spea­ker, “The begin­ning of

17.5.2022

Mykkä­nen: Nato-jäse­nyys avaa ovia euroop­pa­lai­selle puolus­tusyh­teis­työlle

”Kaiken viisau­den alku on tosi­asioi­den tunnus­ta­mi­nen”. Presi­dentti J.K. Paasi­kivi kuvasi näillä sanoilla ulko­po­li­tiik­kaa itse­näi­syys­päi­vänä 1944, muutama kuukausi jatko­so­dan päät­ty­mi­sen jälkeen.

Skip to content