MENU
Minne vie korkea­kou­lu­tuk­sen tie?

Minne vie korkea­kou­lu­tuk­sen tie?

Julkaistu: 01.12.2006 Ohjelmatyö

Yliopis­to­jen opis­ke­li­ja­mää­rät ovat kasva­neet vuodesta 1991 vuoteen 2004 50 % eli 115 000 opis­ke­li­jasta 173 000 opis­ke­li­jaan. Ammat­ti­kor­kea­kou­luissa, jotka luotiin 1990-luvulla, oli vuonna 2005 jo 131 0000 opis­ke­li­jaa. Koulu­tusta on tarjolla noin 80 paik­ka­kun­nalla. Opetus­mi­nis­te­riö ja valtio­neu­vosto ovat jo linjan­neet, että edessä on voima­va­ro­jen kokoa­mi­nen. Linjaus on oikea.

Ensim­mäi­nen muutok­sen moot­tori on väes­tö­ke­hi­tys. Kun nuori­soi­kä­luo­kat vähe­ne­vät, on koulu­tus­paik­koja vähen­net­tävä ja toden­nä­köi­sesti myös korkea­kou­lu­verk­koa supis­tet­tava. Jos maakun­nan nuori­son määrä vähene 20 %, vaikut­taa se väis­tä­mättä koulu­tus­jär­jes­tel­mään.

Ruuhka-Suomen kasvu­kes­kuk­sissa nuori­son määrää pysyy lähes ennal­laan aina­kin 15 vuotta. Siellä myös työpai­kat lisään­ty­vät. Korkea­kou­lu­tuk­sen tarjon­taa on uudel­leen suun­nat­tava alueel­li­sesti, vaikka valta­kun­nal­li­nen koulu­tus­jär­jes­telmä onkin vahvuu­temme. Miten turva­taan koulu­tuk­sen saata­vuus vähe­ne­vän väes­tön maakun­nissa? Siinä on tule­valle halli­tuk­selle pähkinä purta­vaksi.

Työelä­män ja elin­kei­no­ra­ken­teen muutok­set luovat painetta koulu­tus­jär­jes­tel­män muut­tu­mi­seen. Palvelu- ja hoito­työ kasvat­ta­vat osuuk­si­aan samalla kun teol­li­sen tuotan­non suhteel­li­nen osuus työl­li­sistä supis­tuu. Asian­tun­ti­ja­työ, joka edel­lyt­tää korkeam­paa osaa­mista, on lisään­ty­mässä kaikilla aloilla.

Selviy­ty­mis­stra­te­gioita

Työpaik­koja ja ammat­teja katoaa samalla kun uusia syntyy. Perus­tut­kinto ei enää riitä kymme­nien vuosien työuralle, vaan moni joutuu täyden­tä­mään osaa­mis­taan tai jopa vaih­ta­maan ammat­tia­laa. Korkea­kou­luilla on edessä kurs­sin reivaus nuor­ten tutkin­to­kou­lu­tuk­sesta aikuis­ten täyden­nys- ja lisä­kou­lu­tuk­seen.

Aikui­sen amma­tin­vaih­ta­jan koulu­tus­väylä ei voi olla neli- tai viisi­vuo­ti­nen korkea­kou­lu­tut­kinto. Tarvi­taan jous­ta­vam­pia ja lyhyem­piä vaih­toeh­toja. Osaa­mi­sen tunnus­ta­mi­seen ja koulu­tuk­seen perus­tu­via päte­vöi­ty­mis­jär­jes­tel­miä voidaan kehit­tää myös korkea­kou­lu­tuk­seen, ei vain amma­til­li­seen koulu­tuk­seen.

Korkea­kou­luilla on keskei­nen tehtävä paitsi uuden työvoi­man koulut­ta­mi­sessa myös työssä jo olevien päte­vyy­den kehit­tä­mi­sessä ja uudis­ta­mi­sessa. Tässä on selviy­ty­mi­sen avain usealle korkea­kou­lulle, jolta nuoriso-opis­ke­li­jat ovat vaarassa vähen­tyä.

Toinen vaih­toehto on avata korkea­kou­lu­tus ulko­maa­lai­sille. Tämä ei voi tapah­tua suoma­lais­ten veron­mak­sa­jien kustan­nuk­sella, vaan EU ja ETA-maiden ulko­puo­lelta tule­vien on makset­tava koulu­tuk­ses­taan. Kysyn­tää suoma­lai­seen korkea­kou­lu­tuk­seen on, mutta lain kate­go­ri­nen määräys tutkin­toon johta­van korkea­kou­lu­tuk­sen maksut­to­muu­desta on estä­nyt korkea­kou­luja tarjoa­masta palve­lui­taan mm. Aasian kasva­ville talouk­sille.

Kumpaa­kin vaih­toeh­toa tarvi­taan. Samalla korkea­kou­lu­jen välistä yhteis­työtä on lisät­tävä.

Duaa­li­malli kestää, jos halu­taan

Korkea­kou­lu­tuk­sen duaa­li­malli, joka muodos­tuu rinnak­kai­sista yliopisto- ja ammat­ti­kor­kea­kou­lusek­to­rista, on kestävä malli tule­vai­suu­des­sa­kin. Duaa­li­mal­lin säily­mi­nen edel­lyt­tää, että ammat­ti­kor­kea­koulu ja yliopisto säilyt­tä­vät omat profii­linsa. Tämän lähtö­koh­tana on työelämä. Yliopisto ja ammat­ti­kor­kea­koulu anta­vat erilai­set valmiu­det erilai­sissa amma­teissa toimi­mi­seen. Tämän takia meillä on kaksi rinnak­kaista, mutta erilaista, järjes­tel­mää. Ammat­ti­kor­kea­kou­lu­tut­kinto ja ylempi korkea­kou­lu­tut­kinto yliopis­tossa tähtää­vät kumpi­kin ensi­si­jai­sesti työelä­mään eivät jatko-opin­toi­hin yliopis­tossa.

Korkea­kou­lu­tuk­sen raken­teita ja toimin­taa on tarkas­tel­tava koko­nai­suu­tena. Päätök­sen teon pohjana on oltava koko­nai­sar­vio yliopis­to­jen ja ammat­ti­kor­kea­kou­lu­jen vahvuuk­sista ja heik­kouk­sista.

Koulu­tuk­sen kysyn­nässä ja väes­tö­poh­jassa tapah­tu­viin muutok­siin voidaan vastata korkea­kou­lu­jen väli­sellä yhteis­työllä. Tämän ei tarvitse merkitä duaa­li­mal­lin murta­mista tai ammat­ti­kor­kea­kou­lu­jen alis­ta­mista koulu­tus­väy­läksi tieteel­li­siin mais­te­rio­pin­toi­hin.

Korkea­kou­lu­jen toimin­tae­del­ly­tyk­siä on arvioi­tava niiden kolmen tehtä­vän perus­teella. Opetuk­sen ja alue­ke­hi­tyk­sen osalta kaik­kien korkea­kou­lu­jen on Suomessa oltava mahdol­li­sim­man korkealla tasolla. Tieteel­li­sessä tutki­muk­sessa tarvi­taan yliopis­to­jen kesken työn­ja­koa, joka tarkoit­taa voima­va­ro­jen keskit­tä­mistä. Huip­pua­jat­te­lun on oltava olla tutki­muk­sen ja opetuk­sen osalta erilaista. Samalla on varmis­tet­tava laadun tasai­suus.

Petri Lempi­nen, FT
koulu­tus­po­liit­ti­nen asia­mies, Toimi­hen­ki­lö­kes­kus­jär­jestö STTK


Kuvat