Kokoo­muk­sen ympäristö­verkoston kolumni: Kummal­lista kala­soppaa

Julkaistu: 20.12.2012

Vaikka liika­ka­las­tus yhä jatkuu, olemme ajau­tu­neet tilan­tee­seen, jossa yli puolet Euroo­pan mark­ki­noilla syötä­vistä kaloista on tuon­ti­ka­laa, kirjoit­taa euro­par­la­men­taa­rikko Sirpa Pieti­käi­nen ympä­ris­tö­ver­kos­ton kolum­nissa.

Kalat olivat agen­dalla, kun Euroo­pan parla­mentti kokoon­tui Stras­bour­gissa marras­kuussa. Kantaa otet­tiin niin Itäme­ren lohi­kan­toi­hin, hain evien leik­kaa­mi­seen kuin ylika­las­tet­tu­jen aluei­den palau­tu­mis­oh­jel­miin. Kaik­kia elvyt­tä­viä toimen­pi­teitä tarvi­taan, sillä Euroo­pan kala­kan­nat ovat kovaa vauh­tia hupe­ne­massa.

Euroo­pan komis­sion laskel­mien mukaan kala­kan­nois­tamme 88 prosent­tia kalas­te­taan tasolla, joka ylit­tää niiden kestä­vän enim­mäis­tuo­ton. Vuosi­kym­me­niä jatku­nut liika­ka­las­tus on romah­dut­ta­nut usei­den kala­la­jik­kei­den kannat meris­tämme. Ja kalan ollessa vähissä, osa kaloista kalas­te­taan jo ennen niiden suku­kyp­sää ikää, mikä osal­taan kaven­taa tule­via kala­kan­toja.

Erityi­sen herkkä laji ylika­las­tuk­selle on hai, jonka lisään­ty­mi­se­lin­kaari on poik­keuk­sel­li­sen pitkä. Haiden evien suosio erityi­sesti Kaak­kois-Aasiassa on johta­nut epäin­hi­mil­li­seen pyyn­ti­ta­paan, jossa eläi­mestä leika­taan merellä pois sen muita osia arvok­kaampi evä ja loppu­ruho heite­tään elävänä takai­sin mereen. Parla­mentti vaati­kin nyt eväpyyn­nin täydel­listä kiel­toa EU-lipun alla seilaa­ville kalas­tusa­luk­sille.

Kalas­tus­po­li­tiik­kaan liit­tyy myös monia muita haas­ta­via kysy­myk­siä. Liika­ka­las­tusta yllä­pi­de­tään monen­lais­ten talou­del­lis­ten tukien keinoin. Vesil­lämme liik­kuu suhteessa aivan liikaa kalas­tusa­luk­sia ? ja liian suuria sellai­sia -, jotka omalta osal­taan hirt­tä­vät meitä kiinni ylika­pa­si­teet­tiin ja liika­ka­las­tuk­seen. On synty­nyt noidan­kehä, jossa vähen­ty­neet kala­kan­nat ovat lisän­neet alus­ten määrää ja kokoa, jotka taas puoles­taan edel­leen pienen­tä­vät kala­kan­toja.  Suurilla verkoilla kalas­ta­vat aluk­set myös nosta­vat merestä rutkasti nk. sivusaa­lista, joka usein heite­tään pois hyödyn­tä­mättä. Tämä tuhlai­leva käytäntö tulisi ehdot­to­masti saada mini­miin.

Hassua kyllä, vaikka liika­ka­las­tus yhä jatkuu, olemme ajau­tu­neet tilan­tee­seen, jossa yli puolet Euroo­pan mark­ki­noilla syötä­västä kaloista on tuon­ti­ka­laa. Asialla on siis myös kehi­tys­po­liit­ti­nen puolensa. Kalo­jen määrän laskiessa eten­kin Afri­kan köyhim­pien maiden meria­lueilta on ostettu kalas­tusoi­keuk­sia, joka puoles­taan on vaikeut­ta­nut paikal­lis­ten kalas­ta­jien muuten­kin niuk­kaa elin­kei­noa.

EU:n kalas­tus­po­li­tiikka on tois­tai­seksi ollut yksi suurim­pia euroop­pa­lai­sia epäon­nis­tu­mi­sia. Kala­kan­to­jen säilyt­tä­mi­sen kanssa vastak­kain on asetettu erityi­sesti eteläeu­roop­pa­lais­ten kalas­ta­jien elin­kei­non säily­mi­nen. Loogi­sem­min ajatel­tuna näiden taho­jen edut ovat kuiten­kin yhte­ne­väi­set ? terveet ja kestä­vät kala­kan­nat takaa­vat kalas­ta­jien elin­kei­non säily­mi­sen pitkällä aika­jän­teellä.

Tois­tai­seksi liika­ka­las­tuk­seen on EU:ssa puututtu vasta, kun jokin laji todella on vaarassa kadota mannerta ympä­röi­västä merestä. Yksi esimerkki tästä on tonni­kala, jonka lisää­mistä uhana­lais­ten eläin­ten listalle EU lopulta aset­tui tuke­maan vuonna 2010. Tuol­loin arvioi­tiin, että ilman suoje­lu­toi­men­pi­teitä Atlan­tin sinie­vä­ton­ni­ka­lat olisi­vat tähän päivään mennessä jo kuol­leet suku­puut­toon. Tiuk­ko­jen suoje­lu­toi­mien johdosta kanta on nyt kuiten­kin elpy­mään päin.

Luon­non moni­muo­toi­suu­den katoa­mi­nen on vakava ongelma niin maalla kuin merellä. Nykyi­sen kulu­tus­tah­din jatkuessa ihmis­kunta tarvit­see toisen koko­nai­sen maapal­lon verran resurs­seja jo vuoteen 2030 mennessä. Moni­muo­toi­suu­den suoje­luun löytyy kyllä varoja ja niiden kerää­mi­sen voisi aloit­taa karsi­malla juuri näitä edellä mainit­tuja haital­li­sia tukia.

Kala­kan­to­jen kestä­vyyttä ajat­te­le­van kulut­ta­jan ei toki tarvitse koko­naan sivuut­taa kaupan kala­tis­kejä. Kalan syömi­nen parhaim­mil­laan täyt­tää kaikki hyvät ruuan edel­ly­tyk­set: se on terveel­listä, turval­lista, eettistä ja ? ennen kaik­kea ? herkul­lista. Tiskillä pitää kuiten­kin olla tietoi­nen siitä, mistä kala tulee. Suomen järvessä kasva­nut särki on ekolo­gi­sesti kestä­vämpi valinta kuin kaukaa tuotu tonni­kala.

Joiden­kin kala­la­jien vilje­lystä on saatu hyviä tulok­sia ekolo­gi­suu­den ja kannan säily­mi­sen mitta­reilla. Lisäksi voi aina ostaa roska­ka­loja, eli kalas­tuk­sen sivu­tuot­teena tai vesis­tö­jen puhdis­tuk­sen yhtey­dessä nostet­tuja kaloja. Juuri särki on hyvä esimerkki tällai­sesta roska­ka­lasta.  Särkiä kalas­te­taan järvien rehe­vöi­ty­mi­sen hillit­se­mi­seksi. Puhdis­tus­ka­las­tuk­sen jälkeen on turha heit­tää kaloja kuiten­kaan pois.

Särjestä voi nimit­täin valmis­taa monia herkul­li­sia kala­ruo­kia. Tässä yksi hyväksi koettu resepti:

Särki­ruukku

Laita uuni­vuo­kaan kerrok­sit­tain sipu­lia, öljyä ja särki­fi­leitä. Paista uunissa 100° lämmössä yön yli. Aamulla uunissa odot­taa valmis kala­mu­reke.

Sirpa Pieti­käi­nen
euro­par­la­men­taa­rikko

Kolumni on ilmes­ty­nyt Hämeen Sano­missa viikolla 47.