MENU
Grahn-Laasonen: Mitä jätämme jälkeemme, on lastemme elämää

Grahn-Laasonen: Mitä jätämme jälkeemme, on lastemme elämää

Julkaistu: 05.12.2015 Uncategorized

Viimeiset kuukaudet ovat herät­täneet varmasti ihan jokaisen meistä miettimään, miten maailman nopeaan muutokseen pitäisi suhtautua.

Puhumme usein meistä. Mutta keitä “me” olemme nykyään? Kun puhumme meistä, puhummeko suoma­lai­sista, Suomessa asuvista, samalla tavalla ajatte­le­vista, euroop­pa­lai­sista vai maailman kaikista ihmisistä?

Pakolais­ti­lanne on tuonut lähelle sen, että me maailman kaikki ihmiset olemme entistä voimak­kaammin sidok­sissa toisiimme, riippu­vaisia toinen toisis­tamme ja tekemi­sis­tämme.

Ei ole yhden­te­kevää, miten kohte­lemme toinen toisiamme. Se mikä pätee kahden lähim­mäisen välillä, pätee verkot­tu­neessa maail­massa kaikkien ihmisten kesken. Toisen ihmisen kohte­le­minen huonosti synnyttää seurauksia ja vasta­reak­tioita, oli sitten kyse yksit­täi­sistä elämän­koh­ta­loista tai kokonai­sista kansa­kun­nista. Näistä ylisu­ku­pol­vi­sista vääryyk­sistä kärsimme parhaillaan eri puolella maailmaa.

Olemme ylpeitä siitä, että suoma­laiset lapset ovat maailman kärkeä OECDn PISA-tulok­sissa. Vähem­mälle huomiolle on sen sijaan jäänyt se, että myös suoma­laiset aikuiset ovat maailman huippua vastaa­vissa aikuisten PISA-vertai­luissa. Erityisen hyviä olemme ongel­man­rat­kai­su­tai­doissa.

Olemmeko saaneet aikaan ratkaisuja, joita voisi odottaa kansa­kun­nalta, joka on ongel­man­rat­kai­su­tai­doissa tutki­tusti maailman paras? Olemmeko olleet maailman parhaita ratkai­semaan omia ongel­miamme viime aikoina? Emme.

Suomi velkaantuu raskaasti, talous ei ole kasvanut kohta neljään vuoteen. Moni suoma­lainen, joka haluaisi tehdä töitä, on töitä vailla.

Muutoksia on ollut vaikea saada aikaan, ja ihmiset ovat syystä turhau­tu­neita ja tuntevat epäluot­ta­musta meidän polii­tik­kojen tai esimer­kiksi työmark­ki­na­jär­jes­tö­jenkin kykyyn saada aikaan muutosta.

Miksi Suomen uudis­tu­miskyky yskii?

Suoma­laisen yhteis­kunnan toimin­ta­tavat, rakenteet ja hyvin­vointi on raken­nettu aikaan, jolloin muutoksia oli suhteel­lisen vähän ja keski­näis­riip­pu­vuudet vähäisiä. Maailma oli vähemmän monimut­kainen. Oli tehokasta rakentaa selkeä yhteis­kun­nal­linen työnjako, jossa jokaista tehtävää varten oli oma vastuutaho, virasto tai viran­omainen. Kukin pyrki tekemään työnsä mahdol­li­simman hyvin, eikä sotkettu toisten hiekka­laa­ti­koita. Hallinto ja byrokratia oli toimiva tapa saada asioita aikaan.

Tuota yhteis­kuntaa ei enää ole. Nyt muutoksia on paljon, ne ovat nopeita, ja niiden vaiku­tuksia on vaikea ennakoida, koska kaikki liittyy kaikkeen. Olemme, enemmän kuin koskaan aikai­semmin, riippu­vaisia toinen toisis­tamme. Ei ole sitä virastoa, joka työnja­konsa mukaan kykenee yksin ratkai­semaan aikamme ongelmia. Siksi meidän on kyettävä tekemään asioita yhdessä. Oikeasti yhdessä.

Miksi me emme siihen sitten kykene? Olemme liikaa kiinni elämälle vieraissa raken­teel­li­sissa ja ajatuk­sel­li­sissa kahtia­ja­oissa ja siiloissa. Kun on voimakas kahtiajako, ja ajatus että omasta näkökul­masta pidetään viimeiseen saakka kiinni, muutosta ei synny. Syntyy pysäh­ty­nei­syyden asetelma. Se on valitet­ta­vasti suoma­lai­suuden kuva tällä hetkellä.

Tätä kahtia­jakoa on kaikkialla, kun oikein tarkkaan katsotaan.

Hyvin­voin­tie­tuuksien ja talou­del­lisen kestä­vyyden vastak­kaisuus. Nyt kun käydään keskus­telua säästö­la­eista, tämä asetelma on kärjis­tynyt. Eikö kummas­sakin ole itse asiassa samasta asiasta kyse, kestä­västä hyvin­voin­nista?

Työmark­ki­na­pöy­dissä uudis­tukset eivät etene, koska työnte­ki­jöiden edut ja työnan­tajien edut nähdään toisilleen vastak­kaisina, keskenään kilpai­levina. Onko työviih­tyvyys tai mahdol­lisuus sopia oman työn tekemisen ehdoista paikal­li­sesti tuotta­vuuden vasta­kohta? Vai onko itsea­siassa sekä työssä itsensä toteut­ta­minen, työviih­tyvyys ja tuotta­vuuden kasvat­ta­minen sama asia?

Tai hallinto. Voi hyvänen aika, millaisen keskus­telun olemmekaan saaneet aikaan hallinnon kerrok­sista? Keskit­tä­minen vai hajaut­ta­minen, valtion­hal­linto vastaan vahva paikal­lis­hal­linto. Kuitenkin samoja kansa­laisia palvellaan, samoja palveluja tuotetaan ja samoja veroeuroja käytetään. Tai toisaalta palve­lujen tuotan­nossa kilpailu siitä, kuka saa tuottaa, julkinen vai yksityinen. Näiden kahtia­ja­kojen on loputtava. Nyt kun raken­namme sosiaali- ja terveys­pal­ve­lujen tulevai­suuden mallia, ihmisen on oltava oikeasti keskiössä, ei hallinnon.

Joko-tai -asetelman kummatkin näkökohdat ovat arvok­kaita, mutta ne eivät yksinään vie asioita eteenpäin, vaan ne on kyettävä yhteen­so­vit­tamaan tässä yhä monimut­kai­sem­massa maail­massa. Meidän täytyy oppia toteut­tamaan niitä molempia saman­ai­kai­sesti. Se on uusi tapa toimia.

Kun mietimme hyvin­voin­ti­pal­ve­lujen kehit­tä­mistä, ihminen on usein kohde, jolle tehdään jotain. Joku tekee ne ratkaisut hänen puolestaan, hänen päänsä yläpuo­lella. Ja kun palaamme maailman fiksuimpaan kansa­kuntaan ja parhaisiin ongel­man­rat­kai­su­tai­toihin, on hassua, miten vähän luotamme ihmisiin.

Luottamus on myös kaksi­suun­tainen katu. Miten kansa­laiset voivat luottaa poliit­tisiin päätök­sen­te­ki­jöihin, jos päätök­sen­te­kijät eivät luota kansa­laisiin. OECDn vertai­lujen mukaan Suomessa edelleen luotetaan poliit­tiseen päätök­sen­tekoon, mutta kaikista OECD-maista luottamus oli kahden viime mittauksen välillä laskenut eniten juuri Suomessa. Luottamus on kuitenkin se minkä varassa yhtei­sistä asioista päätetään. Jos se murenee, kykymme kansa­kuntana tehdä uudis­tuksia lamaantuu. Me pystymme parempaan.

Lainsää­däntö, budjet­tiohjaus, työmark­ki­na­so­pi­mukset, kaikkea sitä tarvitaan, mutta tarvi­taanko siinä mitassa kuin aikai­semmin. Se että annamme ihmisille enemmän vastuuta omasta elämästään ei tarkoita sitä että jättäi­simme ihmiset oman onnensa varaan, vaan haluamme parantaa ihmisten hyvin­vointia.

Sitee­raamme mielel­lämme Suomessa Perus­tuslain 2 pykälää, jonka mukaan “valtio­valta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtio­päi­ville kokoon­tunut eduskunta”. Sen sijaan taval­li­sesti unohdamme kyseisen pykälän toisen momentin, jossa sanotaan, että ” kansan­valtaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteis­kunnan ja elinym­pä­ris­tönsä kehit­tä­miseen”. Uudet kansa­lais­aloitteet ovat hyvä alku, mutta vasta hyvin, hyvin pieni alku. Paljon tärkeämpää on mahdol­lisuus vaikuttaa suoraan niihin palve­luihin, joita julkinen sektori tarjoaa.

Tämä on iso asenne­muutos. Sen sijaan, että teemme poliit­tisia päätöksiä tai julkisia palveluja kansa­lai­sille, meidän tulisi tehdä poliit­tisia päätöksiä ja palveluja kansa­laisten kanssa. Yhdessä.

Kyse ei ole vain pienestä sanalei­kistä, vaan vallan­ku­mouk­sel­li­sesta asenne­muu­tok­sesta Muutosta ei enää tehdä ylhäältä alas, vaan yhdessä.

Kerron yhden esimerkin, jossa olemme olleet kaukaa viisaita jo aikoinaan. Kun kierrän maail­malla, minulta kysytään aina, mikä on suoma­laisen maailman parhaan perus­koulun salaisuus. Opettajat, vastaan aina. Korkeasti koulu­tetut opettajat, joilla on maailman mitta­kaa­vassa kummas­tusta herät­tävän laaja pedago­ginen vapaus tehdä työtään. Me suoma­laiset luotamme opettajiin. Tiedämme, että he osaavat hommansa. He ovat ammat­ti­laisia työssään, kehit­täjiä. Meidän ei tarvitse valvoa heitä, ei kytätä, ei valita heidän puolestaan opetus­ma­te­ri­aaleja, ei tehdä standar­di­soituja kokeita. He ovat ammat­ti­laisia, joilla on vapaus tehdä työtään omia aivojaan käyttäen, omaa ammat­ti­tai­toaan hyödyntäen lastemme parhaaksi joka päivä. Ja tulokset ovat maailman huippuja!

Yksi halli­tuksen kärki­hank­keista on uudistaa perus­koulua vastaamaan maailman muutosta uuden pedago­giikan, uusien oppimi­sym­pä­ris­töjen ja digitaa­lisen oppimisen keinoin. Se uudistus on esimerkki uudis­tuk­sesta, joka ei onnistu ylhäältä sanele­malla tai säätä­mällä lakia, että nyt käytätte tablettia koulussa. Se onnistuu vain mahdol­lis­ta­malla opetta­jille ne valmiudet ja työkalut, joita he tarvit­sevat tehdäkseen muutoksen luokka­huo­neessa itse. Sillä laajalla pedago­gi­sella vapau­della, joka heillä on ja sillä osaami­sella, joka on maailman parasta.

Kokoo­mus­lai­suuteen kuuluu usko ihmisiin. Se on meille tärkeää.

Olemme kokoo­mus­laisia, koska haluamme pyrkiä parempaan. Pyrkimys parempaan pitää sisällään toivon. Meillä on vaikeuksia Suomessa, on negatii­visia kehitys­kulkuja, mutta on myös paljon, paljon hyvää, toimivaa, monia ylpeyden aiheita. Vaikka joskus sanotaan, että vaikeina aikoina polii­tikko ei saisi olla positii­vinen ja että positii­visuus ei kuulu tähän aikaan, niin hyvänen aika, eihän se niin ole! Sitähän me juuri tarvit­semme, positii­vi­suutta ja uskoa tulevai­suuteen. Synkis­te­lyllä ei Suomi nouse.

Talou­dessa on paljon psyko­logiaa, ja Suomen talou­dessa on mielestäni ollut paljon ahdis­tuksen psyko­logiaa. Totuutta ei pidä maalata toiseksi, mutta mahdol­li­suuksiin tarttu­miseen tarvitaan positii­vista uskoa. Sitä meidän tulee Kokoo­muk­sessa kylvää

Me kykenemme parempaan. Olemme Suomena saavut­taneet menes­tystä nimenomaan kurkot­ta­malla kohti uutta, se on ollut Suomen ihmeen ydin. Suomella, jos jollain kansa­kun­nalla, on kaikki edelly­tykset lähteä raken­tamaan maailman fiksuinta kansa­kuntaa. Tartumme tekno­logian mahdol­li­suuksiin, ja luomme edelly­tykset koulut­tautua uusiin ammat­teihin, kun vanhoja ammatteja kuolee ja uusia syntyy. Digita­li­saatio synnyttää huimia mahdol­li­suuksia kasvun ja tuotta­vuuden lisään­ty­mi­selle.

Maailman mahdol­li­suuksiin tarttu­minen edellyttää, että muutamme myös tapaamme toimia. Puramme yhteis­kunnan siiloja. Uskal­lamme kokeilla asioita, ja tehdä kokei­lujen pohjalta nopeammin johto­pää­töksiä. Muutamme asennet­tamme epäon­nis­tu­miseen, näemme sen oppimisen mahdol­li­suutena.

Kokoomus täyttää sata vuotta vuonna 2018. On aika yhdessä miettiä, millainen on uusi Kokoomus. Miten uudis­tamme meille rakasta puoluetta vanhaa kunnioittaen, tulevai­suuteen uskoen, rohkeasti ja uteli­aasti?

Olemme raken­taneet pian sata vuotta tulevai­suutta uskoen arvoi­himme, jotka meitä yhdis­tävät. Sivistys, vapaus, vastuu ja demokratia, mahdol­li­suuksien tasa-arvo, kannus­tavuus, suvait­se­vaisuus ja välit­tä­minen. Näitä arvoja ei aika harmaannuta.

Kun katsomme taaksepäin, Suomesta raken­nettiin histo­rial­li­sesti lyhyessä ajassa yksi maailman parhaista maista monilla mitta­reilla. Me olimme sitä vahvasti raken­ta­massa, ja olemme siitä ylpeitä. Vaikka monet ongelmat on taklattu, emme ole haasteita vailla.

Pian satavuotias Suomi on samaan aikaan sekä hyvin­voin­tiyh­teis­kunta että pahoin­voin­tiyh­teis­kunta. Olemme pitkällä perus­hy­vin­voin­ti­pal­ve­lujen ja -etuuksien turvaa­mi­sessa, mutta samalla moni voi henki­sesti pahoin. Mahdol­li­suuksien tasa-arvon raken­ta­mi­sessa meillä riittää vielä paljon töitä.

Samoin kuin maailman mahdol­li­suudet, myös suoma­laisten tulevai­suu­de­no­do­tukset ovat monipuo­lis­tuneet. Siksi on kiinnos­tavaa ja tärkeää kysyä suoma­lai­silta, mitä kullekin meistä merkitsee parempi tai onnel­linen elämä. En usko, että polii­tikot voivat tietää sitä ihmisten puolesta. Onnel­li­suuteen liittyy, paitsi turval­lisuus ja hyvin­vointi, myös mahdol­lisuus vaikuttaa omaan elämään. Tehdä siitä oman näköinen. On tärkeää, että annamme enemmän tilaa ihmisille itselleen rakentaa omaa unelmaansa, tehdä elämästään mahdol­li­simman hyvä, juuri sellaisena kuin se on hyvä hänelle.

J.K. Paasikivi sanoi vuonna 1929 Kokoo­muksen puolue­ko­kouk­selle pitämässään puheen­vuo­rossa, että “nykyajan pyrki­mysten päämäärä on mahdol­li­simman laajojen kansan­ker­rosten henkinen ja talou­del­linen kohot­ta­minen ja saatta­minen osalli­siksi hyvin­vointiin ja nykyai­kaiseen sivis­ty­se­lämään”.

Tämä sama päämäärä on vuosi­kym­meniä myöhemmin edelleen keskeinen osa kokoo­mus­laisen sivis­ty­sa­jat­telun perustaa. Sivis­ty­saat­teemme on peruja jo J.V. Snell­manin ajoilta. Hän katsoi aina, että Suomen kansa voi saavuttaa kansa­kunnan roolin ainoastaan koulu­tuk­sella, ei voimalla. Saman ajatuksen varaan on hyvä rakentaa myös satavuo­tiaan Kokoo­muksen tarinaa.

Kokoomus on käynnis­tänyt puolueen uudis­tustyön, ja siinä yhtey­dessä meidän on tarkas­teltava, miten maailman myller­ryksen keskellä Kokoo­muksen aate ja asemointi on kestänyt aikaa, mitä on syytä uudistaa ja mitä perin­teistä kiillottaa.

Tähän on tärkeää käyttää riittä­västi aikaa ja energiaa halli­tus­vas­tuusta huoli­matta.

Alusta alkaen Kokoomus, jo nimensä mukai­sesti, on pohjau­tunut, ei etuajat­teluun, vaan kokoavaan ja yhdis­tävään aatteeseen. Puolu­eessa on ollut aina läsnä sekä vapautta että sosiaa­lista vastuuta koros­tavat, perin­teitä arvos­tavat ja yhteis­kuntaa uudis­tavat näkökulmat.

Uuden Kokoo­muksen on tehtävä omana aikanaan parhaansa tuon aatteel­lisen perinnön, eri näkökulmien yhdis­tä­misen puolesta. Olemme aatepuolue, emme etujär­jestö.

Säilyttää arvokasta perin­tei­sestä ja uudistaa maatamme vahvasti on ehkä vaikein yhdis­tä­misen tehtävä tässä ajassa. Niin paljon muuttuu niin nopeasti. Meidän vastuul­li­sissa tehtä­vissä olevien, kaikissa puolueissa, on kyettävä raken­tamaan turval­lista siltaa tulevai­suuteen.

Kokoomus on aina elänyt ajassa, ollut tätä yhteis­kuntaa eteenpäin vievä voima. Uudistaja. On silti tunnettava histo­riamme, jotta voi tehdä viisaita päätöksiä tulevai­suuteen. Työn tekemisen arvo. Realismin taju. Uskallus unelmoida ja yrittää. Maltti vaurastua. Kodin tärkeys. Kansain­vä­lisyys. Vastuu heikom­masta ja välit­tä­minen toisista. Perinnön siirtä­minen eteenpäin.

Olemme saaneet tämän maan, meillä nykysu­ku­pol­villa on vastuu viedä sitä eteenpäin, tehdä oma osuutemme sukupolvien ketjussa. On turha kuvitella ja väärin ajatella, että tämä maa tai maailma olisi meidän. Se on meillä lainassa. Ja se mitä jätämme jäljelle, jälkeemme, on lastemme elämää.

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 

 


Kokoomus.fi