Ympä­ris­töstä huoleh­ti­mi­nen on meidän kaik­kien asia. Kyse on tule­vien suku­pol­vien asiasta: millai­sen elinym­pä­ris­tön haluamme jättää lapsil­lemme.

Uskon, että kaikki suoma­lai­set ovat enem­män tai vähem­män kiin­nos­tu­neita luon­non­suo­je­lusta. Tuskin kenel­lä­kään on aina­kaan mitään puhtaita vesis­töjä ja rantoja, hyvää ilman­laa­tua ja moni­muo­toista luon­toa vastaan. Päin­vas­toin! Valtaosa meistä haluaa tehdä ympä­ris­tön kannalta kestä­viä valin­toja ja potee syyl­li­syyttä, jos ei arjen paineissa niihin aina pysty.

Luon­non­suo­je­luun liit­tyy paljon syyl­li­syy­den­tun­netta ja syyl­lis­tä­mis­tä­kin. Paljon mieluum­min kannat­taisi keskit­tyä miet­ti­mään, miten voisimme helpot­taa ympä­ris­tön ja luon­non kannalta hyvien teko­jen teke­mistä arjessa. Toisaalta, miten voisimme polii­tik­koina tehdä sellaista poli­tiik­kaa, joka kannus­taa osal­lis­tu­maan luon­non moni­muo­toi­suu­den vaali­mi­seen ja joka tukee arjen ympä­ris­tö­te­koja?

Ympä­ris­tön­suo­je­luun liit­tyy monen­laista vastak­kai­na­set­te­lua. Joko olet ympä­ris­töih­mi­nen tai et ole. Joko ajat luon­non etua ja jonkun ihan muun asian etua. Minä en usko, että asia on näin musta­val­koi­nen. Ympä­ris­tön­suo­jelu kuuluu kaikille. Ympä­ris­tö­po­li­tiikka ja luon­non­suo­jelu on saatava pois pienen poru­kan margi­naa­lista meidän kaik­kien yhtei­seksi asiaksi.

Jotta tähän pääs­tään, meidän täytyy lisätä vuoro­pu­he­lua eri ympä­ris­tö­toi­mi­joi­den ja kansa­lais­ten välillä. Viimei­sen kahden­kym­me­nen vuoden ajalta on saatu hyviä tulok­sia vahvis­ta­malla vapaa­eh­toi­suu­teen perus­tu­via luon­non­suo­je­lu­kei­noja. Metsien suoje­luun tähtäävä METSO-ohjelma on kerän­nyt kiitosta kaikilta. Vapaa­eh­toi­suu­teen perus­tu­villa keinoilla on pystytty hälven­tä­mään ympä­ris­tö­asioi­hin liit­ty­vää vastak­kai­na­set­te­lua ja lisät­tyä luon­non­suo­je­lu­ta­voit­tei­den hyväk­syt­tä­vyyttä. Vapaa­eh­toi­suus ei tarkoita, ettei olisi sään­töjä tai velvol­li­suuk­sia. Vapaa­eh­toi­suu­teen perus­tu­vissa malleissa maano­mis­ta­jat ovat voineet myydä maataan luon­non­suo­je­luoh­jel­maan, vaih­taa maata valtion maahan tai saada korvausta yksi­tyi­sen luon­non­suo­je­lua­lu­een perus­ta­mi­sesta. Reilu peli kaikille.

Viime päivinä on puhu­tut­ta­nut soiden­suo­je­lun täyden­nys­oh­jelma ja haluni selvit­tää, miten voisimme hyödyn­tää soiden suoje­lussa metsien­suo­je­lun hyviä koke­muk­sia. Suomen arvok­kaita soita pitää suojella, sillä yli puolet suoluon­to­tyy­peis­tämme on uhana­lai­sia ja tilanne on erityi­sen huoles­tut­tava eteläi­sessä Suomessa. Soiden­suo­je­lun täyden­nys­oh­jelma siis tulee, mutta selvi­tämme, voitai­siinko maaliin päästä enem­män vapaa­eh­toi­suu­teen ja yhteis­työ­hön perus­tu­villa keinoilla pakko­lu­nas­tus­kor­tin heilut­ta­mi­sen sijaan.

Pakko ei lisää ihmis­ten sitou­tu­mista luon­non ja ympä­ris­tön suoje­luun. Vuosien varrella on nähty, mihin vastak­kai­na­set­telu maano­mis­ta­jien ja ympä­ris­tö­liik­keen välillä voi johtaa.  Sen sijaan tarvit­semme lisää vuoro­pu­he­lua. Tarvi­taan uusi tapa toimia. Jokai­sen suoma­lai­sen on voitava kokea luon­non­suo­jelu omak­seen.

Kirjoi­tus on julkaistu Itä-Hämeessä 24.10.2014

Lisää sisältöä samassa kategoriassa