Yhteis­kun­nan tehtävä on tarjota jokai­selle hänen tarvit­se­mansa sosi­aali- ja terveys­pal­ve­lut. Jokai­sen pitää päästä lääkä­riin mahdol­li­sim­man nopeasti, avun pitää saavut­taa oikea-aikai­sesti eikä koulu­lai­sen pidä jäädä mielen­ter­vey­son­gel­mi­neen yksin. Jonoissa kukaan ei parane. Sote-palve­lui­den on oltava tarpeen vaatiessa nopeasti saata­vissa asuin­pai­kasta tai talou­del­li­sesta asemasta riip­pu­matta.

Uudet vaalit, verot tai hallin­to­vi­rat eivät kuiten­kaan paranna palve­luja itses­tään. Halli­tuk­sen ajama mammut­ti­mai­nen sote-uudis­tus uhkaa­kin jäädä vain hallin­non uudel­leen­jär­jes­te­lyksi. Palve­lut eivät kehity eikä kannus­tinta yhteis­ten vero­va­ro­jen sääs­tä­mi­selle ole. Moni Euroo­pan maa liik­kuu­kin nyt päin­vas­tai­seen suun­taan. Esimer­kiksi Tanska on alka­nut lakkaut­ta­maan alue­hal­lin­to­aan. 

Yli 20 maakun­taa on Suomen eli Suur-Berlii­nin kokoi­seen väes­tö­mää­rään nähden paljon. Asian­tun­tija-arvioissa on enna­koitu nyt voimaa­nas­tu­van maakun­ta­mal­lin lisää­vän kustan­nuk­sia nyky­mal­liin nähden pysy­västi. Se on vakava huoli, sillä Suomen julki­nen talous on lähi­tu­le­vai­suu­dessa valmiiksi reilusti alijää­mäi­nen. Pienim­pien hyvin­voin­tia­luei­den talou­del­li­nen kanto­kyky on tule­vai­suu­dessa maan sisäi­sen muut­to­liik­keen ja väes­tö­ke­hi­tyk­sen myötä entistä heikompi.

Halli­tus on valin­nut alue­hal­lin­non tien, ja uusi lain­sää­däntö on astu­nut voimaan. Paras ratkaisu on pyrkiä teke­mään siitä mahdol­li­sim­man järkevä. Siksi seuraa­van halli­tuk­sen on jatket­tava työtä sosi­aali- ja terveys­pal­ve­lui­den uudis­ta­mi­seksi. Tähän tarvi­taan kokoo­musta. Kokoo­mus aikoo laatia korjaus­sar­jan sote-uudis­tuk­seen edus­kun­ta­vaa­lei­hin mennessä.

Keskeistä on laajen­taa hyvin­voin­tia­luei­den mahdol­li­suuk­sia valita järjes­tä­mis­vas­tuul­laan olevien sote-palve­lu­jen tarkoi­tuk­sen­mu­kai­sin toteu­tus­tapa. Tämä toteu­te­taan vähen­tä­mällä rajoit­teita, jotka pakot­ta­vat yllä­pi­tä­mään omaa palve­lu­tuo­tan­toa. Kokoo­mus haluaa laajen­taa palve­lun­tuot­ta­jaan liit­ty­vää valin­ta­mah­dol­li­suutta ihmi­sille itsel­leen.

Palve­lu­jen saata­vuu­den edis­tä­mi­seksi hoitoon pääsyn velvoit­ta­via määrä­ai­koja on lyhen­net­tävä tiukalla hoito­ta­kuulla. Hoito­ta­kuu ei kuiten­kaan toimi, mikäli hyvin­voin­tia­lueille ei anneta oikeita väli­neitä hoitoon pääsyn turvaa­mi­seksi. Mikäli hyvin­voin­tia­lu­een oma tuotanto tai palve­lu­jen ostot ovat riit­tä­mät­tö­miä tämän toteut­ta­mi­seen, hyvin­voin­tia­lu­een on annet­tava asiak­kaalle palve­luse­teli, jonka arvo mahdol­lis­taa palve­lun hankin­nan liki­main samalla asia­kas­mak­sulla verrat­tuna hyvin­voin­tia­lu­een itse tuot­ta­maan palve­luun. Näin pystymme purka­maan hoito­jo­noja ja saamaan ihmi­sille heidän tarvit­se­maansa hoitoa. Myös Kela-korvauk­set on säily­tet­tävä, sillä ilman niitä julki­nen tervey­den­huolto kuor­mit­tuisi enti­ses­tään.

Jotta kustan­nuk­set ovat läpi­nä­ky­viä ja vertai­lu­kel­poi­sia, on hyvin­voin­tia­lueille säädet­tävä velvol­li­suus laskea julki­sesti omis­te­tun tuotan­non kustan­nuk­set. Kustan­nuk­set on myös julkis­tet­tava, ja aluei­den on käytet­tävä vertai­lu­tie­toa muista palve­lun­tuot­ta­jista sekä laatia palve­lustra­te­gia, jossa otetaan kantaa palve­lu­jen hankin­toi­hin.

Halli­tuk­sen tulee antaa edus­kun­nalle lakie­si­tys, jolla niin sanottu poti­las­di­rek­tiivi saate­taan voimaan siten, että Suomesta ja muista EU-maista hankit­tua hoitoa korva­taan yhden­ver­tai­sesti. Tämä toteu­te­taan korot­ta­malla sairaus­va­kuu­tus­laissa säädet­tyjä yksi­tyi­sen hoidon ja tutki­muk­sen korvauk­sia. Etätyös­ken­te­lyn, kesä­mök­ki­kult­tuu­rin ja vapaan liik­ku­vuu­den aikana olisi absur­dia, jos terveys­pal­ve­luita voisi jatkossa saada vain omasta maakun­nas­taan.

Sote-palve­luita tulee digi­ta­li­soida ajan­va­rauk­sesta etäpal­ve­lui­hin ja ennal­taeh­käi­syyn. Silloin lääkä­reille ja hoita­jille jää enem­män aikaa kohdata ihmi­nen. Hyviä esimerk­kejä on lukui­sia aina Päijät-Hämeestä Kola­riin, joissa hoito­jo­noja ei käytän­nössä enää ole. Paljon palve­luita tarvit­se­ville ihmi­sille, kuten vammai­sille henki­löille ja ikäih­mi­sille, on taat­tava henki­lö­koh­tai­nen budjetti ilman raja-aitoja.

Hallin­to­ra­ken­tei­siin tuijot­te­lun sijaan keskeistä on tuot­taa ja tarjota lapsille, nuorille, perheille, yksi­ne­lä­jille, eläke­läi­sille, vammai­sille henki­löille, osatyö­ky­kyi­sille, yrit­tä­jille ja työs­sä­käy­ville tarkoi­tuk­sen­mu­kai­set palve­lut, joita ei tarvitse jonot­taa kohtuut­to­masti. Uudet mene­tel­mät tarjoa­vat myös yhä laajem­mat mahdol­li­suu­det ennal­taeh­käi­syyn ja perhei­den autta­mi­seen ennen kuin vaka­via murheita esiin­tyy. Tässä tarvi­taan niin julkista, yksi­tyistä kuin kolmatta sekto­ria, hyvää johta­mista ja uusia toimin­ta­mal­leja. Halli­tuk­sen mallissa ihmi­sen kohta­lona on ottaa, mitä valtio hänelle määrää, eikä mitä hän haluaa ja tarvit­see. Jotta hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan palve­lut voidaan turvata tule­vai­suu­dessa kaikille, on tämä asetelma kään­net­tävä päälael­leen: ihmi­sen tarve edellä.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa