Väki­valta muser­taa. Mustel­mien ja ruhjei­den lisäksi se aiheut­taa haavoja, jotka eivät näy ulos­päin: arvot­to­muu­den tunnetta, pelkoa ja häpeää. Huomenna viete­tään naisiin kohdis­tu­van väki­val­lan vastaista päivää. Siksi on syytä nostaa keskus­te­luun aihe, joka edel­leen jää liian usein kodin seinien sisä­puo­lelle.

Suomessa riit­tää tehtä­vää naisiin kohdis­tu­van väki­val­lan kitke­mi­sessä. Väki­val­taa on koke­nut nykyi­sen tai enti­sen kump­pa­nin taholta 34 prosent­tia naisista ja 18 prosent­tia miehistä. Vain murto-osa lähi­suh­de­vä­ki­val­lasta tulee viran­omais­ten tietoon. Lisäksi yli 15-vuotiaista naisista 34 prosent­tia ja miehistä 8 prosent­tia on koke­nut pari­suh­teen ulko­puo­lista seksu­aa­li­vä­ki­val­taa. Väki­val­lalla on monia muotoja: fyysistä, seksu­aa­lista ja henkistä väki­val­taa. Verk­ko­vä­ki­valta on yhä kasvava väki­val­lan muoto.

Naiset kohtaa­vat usein tois­tu­vaa ja vaka­vaa, miehet kerta­luon­teista väki­val­taa. Molem­mat väki­val­lan muodot ovat yhtä tuomit­ta­via. Jokai­nen lyönti – kohdis­tuipa se mieheen tai naiseen tai mihin suku­puo­leen tahansa – on liikaa. Juuri tänä päivänä on kuiten­kin hyvä pysäh­tyä sen äärelle, että liian moni nainen kokee olonsa turvat­to­maksi omassa kodis­saan.

Väki­valta ei ole koskaan uhrin syy. Vastuu on aina teki­jällä. On luon­nol­lista uskoa itselle rakkaasta ihmi­sestä hyvää ja luot­taa muutok­seen. Kyse on vääris­ty­neestä valta-asetel­masta, jonka myötä uhri alkaa kysee­na­lais­taa ja jopa syyt­tää itse­ään.

“Väki­valta ei ole yksi­tyis­asia”

Perheissä ja pari­suh­teissa tapah­tuva väki­valta on suoma­lai­sen tasa-arvon musta piste. Väki­valta ei ole yksi­tyis­asia, vaan edel­lyt­tää yhteis­kun­nalta toimia ja poliit­tista huomiota. Siksi halli­tus­oh­jel­massa on useita tekoja naisiin kohdis­tu­van väki­val­lan kitke­mi­seksi.

Kaikki lähtee siitä, että viran­omai­set tunnis­ta­vat lähi­suh­de­vä­ki­val­lan ja osaa­vat ohjata uhreja avun piiriin. On tärkeää, että väki­val­taa koke­vat tietä­vät mahdol­li­suu­desta saada tukea ja turvaa. Halli­tus on ohjel­mas­saan sitou­tu­nut turvaa­maan turva­ko­tien ja rais­kaus­krii­si­kes­kus­ten palve­lui­den saavu­tet­ta­vuu­den. Heti ensim­mäi­sessä budjet­ti­rii­hessä kasva­tim­me­kin turva­ko­tien rahoi­tusta.

Halli­tus­oh­jel­man mukai­sesti olen käyn­nis­tä­nyt valmis­te­lun perhe- ja lähi­suh­de­vä­ki­val­lan sovit­te­lusta luopu­mi­seksi. Ei ole oikein, että jopa tois­tu­vasta lähi­suh­de­vä­ki­val­lasta voi selvitä ilman tuomiota sovit­te­lun avulla. Valta­suhde uhrin ja teki­jän välillä on erityi­sen vääris­ty­nyt juuri lähi­suh­de­vä­ki­val­lassa. Tämän vuoksi voi olla vaikea varmis­taa, että uhri osal­lis­tuu sovit­te­luun vapaa­eh­toi­sesti. Kun on kyse tunteista, perhe­suh­teista ja usein myös vanhem­muu­desta, väki­val­taa koke­nut voi suojella teki­jää vastoin omaa turval­li­suut­taan ja etuaan.

Halli­tus­oh­jel­massa linja­taan myös kunni­aan liit­ty­vän väki­val­lan tunnis­ta­mi­sesta ja torjun­nasta. Lisäksi halli­tus on sitou­tu­nut krimi­na­li­soi­maan nykyistä selkeäm­min tyttö­jen ja nais­ten sukue­lin­ten silpo­mi­sen. Myös tyttö­jen viemi­sen ulko­maille silpo­mista varten on oltava yksi­se­lit­tei­sesti laitonta.

Kenen­kään ei pitäisi joutua pelkää­mään turval­li­suu­tensa ja koske­mat­to­muu­tensa puolesta. Ei kaduilla, ei kodeissa. Ei kouluissa, ei työpai­koilla, ei sosi­aa­li­sessa mediassa.

Ajatuk­seni ovat tänään niiden luona, jotka ovat koke­neet elämäs­sään väki­val­taa tai joutu­vat tällä­kin hetkellä elämään pelossa. Ette ole yksin. Vaikka tilanne näyt­täisi kuinka toivot­to­malta, apua on saata­villa.

Sanni Grahn-Laaso­nen
Kirjoit­taja on sosi­aa­li­tur­va­mi­nis­teri

Lisää sisältöä samassa kategoriassa