Sauli Niinistö Kokoo­muk­sen presi­dent­tieh­dok­kaaksi

Julkaistu: 23.10.2011

Valin­nan jälkeen presi­dent­tieh­do­kas Niinistö käytti oman puheen­vuo­ronsa puolue­ko­kous­väelle.

Finlan­dia-talo 22.10.2011

Vara­tuo­mari, presi­dent­tieh­do­kas Sauli Niinistö

Hyvät kuuli­jat, bästa åhörare,

Tässä talossa soi hiljaa hymni ? aina­kin minulle tulee se mieleen aina tänne tullessa, tuolla ala-aulassa jo, sellai­nen tunne, ikään kuin seinät hyräi­li­si­vät. Varmaan Tekin olette sen aisti­neet.
Niin, ja Suomen asialla mekin nyt täällä olemme.
Suomen tasa­val­lan presi­dent­tiy­den tavoit­telu on tärkeä ja suuri ajatus. Sitä pohties­sani meni tällä kertaa aikaa niin, että ehdin vasta toisena ilmoit­tau­tua haki­joi­den jouk­koon.

Moni kyseli, eikö olisi suurta olla presi­dentti? Sellaista suuruutta ei ollut mieles­säni, ei asema, edes presi­dent­tiys, ihmistä luo, tee, taikka anna hänelle arvoja johdet­ta­vaksi. Ei voi olet­taa, että olisi yhtäk­kiä jotain enem­män kuin on. Mutta presi­den­tin toimessa on yksi suuri missio ? palvella yhteistä hyvää. Näin ajat­te­len, näin vasta­sin ja näin tuli­sin toimi­maan.
Jotta voi palvella, pitää olla annet­ta­vaa. Ei riitä, että niin moni pyytää tai että gallu­pit ovat korkealla. On mentävä syvälle itseensä: olenko minä sen arvoi­nen, ovatko arvoni ja asen­teeni sellai­sia, että niistä on annet­ta­vaa?

Koke­muk­set elämästä, heti lapsuu­desta ja kodista lähtien, muok­kaa­vat meitä muotoonsa. Jatko-opit saamme elämän koulussa. Minun osal­tani ne ovat paljolti peräi­sin työelä­mästä ja yrit­tä­jä­toi­min­nasta. Kaksi­toista vuotta Turun hovioi­keu­dessa opet­ti­vat oikeu­den­tun­toa, kunnioit­ta­maan ja tavoit­te­le­maan nähtä­vissä olevaa totuutta. Noissa tehtä­vissä näki läheltä elämän monet puolet: surut ja onnet, onnis­tu­mi­set ja tappiot.
Taval­li­nen elämä opet­taa enem­män kuin yliopisto. Ilman noita koke­muk­siani en olisi menes­ty­nyt poli­tii­kassa, enkä olisi tässä nyt. Oppi on oikeas­taan yksin­ker­tai­nen: miet­tii, miten tekee oikein, tekee ja sanoo mitä on tehnyt.
Varda­gen lär oss mer än univer­si­te­ten. Utan dessa erfa­ren­he­ter hade jag inte varit framgångs­rik inom det poli­tiska livet och skulle alltså inte stå här nu. Lärdo­men är sist och slut­li­gen rätt enkel: man över­vä­ger hur man ska göra på ett rätt sätt, man gör det och säger sedan vad man har gjort.
Tote­sin, että missio on palvella yhteistä hyvää. Mikä sitten on parasta Suomessa, siinä yhtei­sessä hyväs­sämme. Väitän, että Suomi on parhai­ten menes­ty­nyt maa II maail­man­so­dan jälkeen. Kuka­ko­han olisi ennus­ta­nut, raskaat sodat käynyt köyhän­puo­lei­nen muille vierasta kieltä puhuva pieni kansa kylmässä ja syrjässä nousee kukois­tuk­seen… Mutta, totta siitä tuli!
Mikä tähän on seli­tyk­senä? Ei muuta kuin suoma­lai­suu­den sisin, meidän arvomme ja asen­teemme, henki ja tahto, se sisu mennä yhdessä eteen­päin.
Tätä suoma­laista ihmettä haluan olla tuke­massa ja vahvis­ta­massa kaiken kykyni mukaan. Suomi on maa, jossa ihmeitä tapah­tuu varsin­kin silloin, kun ajat ovat vaikeita. Ystä­vät, nyt on aika tehdä tuo Suomen ihme taas kerran todeksi.

Kolman­nen vuosi­tu­han­nen alku jää histo­ri­aan uuden maail­man­jär­jes­tyk­sen aikana.
Erityi­sesti se kosket­taa meitä länsi­mai­sen tradi­tion ihmi­siä. Länti­nen talous, kult­tuuri tai tekniikka ei enää olekaan yliver­taista, on ymmär­ret­tävä, että hege­mo­nian aika on ohi. Tällä kaikella on suuri vaiku­tus niin valta­po­li­tii­kan, talou­den kuin tapo­jen­kin suhteen.
Kosket­taa varmaan meitä yksi­löi­nä­kin:
Länti­sen kult­tuu­rin on sanottu lepää­vän kolmion varassa. Jerusa­le­mista on tullut uskonto ja etiikka, Atee­nasta kult­tuuri ja Roomasta laki ja järjes­tys. Kolmio kattaa kovin suppean osan maapal­lon pinnasta ja kult­tuu­rien kirjosta.
En ollen­kaan suosit­tele luopu­mista omas­tamme, mutta kyllä­kin tutus­tu­mista ja ymmär­tä­myk­sen lisää­mistä muihin kult­tuu­rei­hin. Itse havah­duin, kun käteen sattui kirja ?Tyhjyys itämai­sessa taiteessa?. Sen sanoma oli osapuil­leen niin, että länti­nen kult­tuuri ei ymmärrä tyhjyyttä, itäi­selle se taas on melkein käsin koske­tel­ta­vaa, kuin mate­riaa. Lännen taulu täyt­tyy, kun idässä tyhjä­kin puhut­te­lee. Piene­vässä maail­massa on tarpeen ja hyödyl­lis­tä­kin tietää, että ajat­te­luis­samme on erilai­sia lähtö­koh­tia.
Niin, kosket­taa, mutta myös yhdis­tää:
Pohjois­mai­nen malli tai arvo­yh­teisö erot­tuu yhä selkeäm­min eduk­seen lähes kaikissa mahdol­li­sissa kansain­vä­li­sissä vertai­luissa. Pohjois­maa­lai­suus on nous­sut miltei kadeh­dit­ta­vaksi esimer­kiksi maail­malla. Tätä olemi­sen tavan yhteyttä kannat­taa vaalia ja kehit­tää. On hyödyl­listä olla samoin ajat­te­le­via kump­pa­neita, joilla on yhtei­siä intres­sejä ajet­ta­va­naan.
Den nordiska model­len eller värde­ge­mens­ka­pen framt­rä­der allt klarare på ett posi­tivt sätt i nästan alla tänk­bara inter­na­tio­nella jämfö­rel­ser. Norden har blivit ett nästan avun­dat före­döme ute i värl­den. Det lönar sig att värna om och utveckla denna tradi­tion av gemens­kap. Det är nyttigt att ha vänner som reso­ne­rar på samma sätt och har gemen­samma intres­sen att bevaka.

Siir­ryn hetkeksi talou­den krii­siin taus­toi­hin. Kiih­keä keskus­te­lumme vakuuk­sista, Krei­kasta tai eurosta on peit­tä­nyt alleen itse pääon­gel­man, laaja­mit­tai­sen ylivel­kaan­tu­mi­sen lähes kautta koko länti­sen talou­den. Puute ei ole ollut velkaan­tu­mi­sen syy, vaan pääosa vastuista on otettu kohtuul­li­sen hyvän talous­kas­vun aikana. Todel­li­nen kasvu ei riit­tä­nyt, vaan johdan­nais­ten ja vipu­jen avulla on pantu parem­maksi, synny­tetty kuplaa ja tekno­ra­haa ja valta­via vastuita. Monen läheltä seuran­neen on täyty­nyt epäillä, ettei meno voi pitkään jatkua, mutta sitä vain jatket­tiin. Kyse on ollut perus­a­sen­tei­den systee­mi­vir­heestä, niin ajatus­ten, tapo­jen kuin arvo­jen suhteen.
Paluu tosi­maa­il­maan on kovaa, mutta se toivon mukaan terveh­dyt­tää perus­a­sen­teet pitkäksi aikaa. Siinä vaiheessa, kun näemme enem­män epäit­sek­kyyttä kuin ahneutta ja enem­män vastuuta kuin välin­pi­tä­mät­tö­myyttä, länti­nen tie alkaa taas vetää.

Uusi maailma muotou­tuu ennen kaik­kea talou­den kautta ja finans­si­kriisi on nopeut­ta­nut muutosta. Kehit­ty­vien talouk­sien nousu, Kiina kärke­nään, ei kuiten­kaan pysähdy vain talou­den menes­tyk­seen, vaan se tuo muka­naan vaiku­tus­val­taa. Yhä vielä on niin, että ?money talks?. Kenties jopa enem­män, kuin koskaan ennen.
Geopo­li­tiikka tekee siten vahvan paluun maail­man­kar­talle. Jo ennen finans­si­krii­siä siitä nähtiin selkeitä merk­kejä, ja kun akuu­tista krii­sistä selviy­dy­tään, kansain­vä­li­nen pöytä on katettu uusilla ainek­silla. Aivan keskei­siä tule­vat olemaan maail­man valuut­ta­jär­jes­tel­mään liit­ty­vät kysy­myk­set, kuten kuka painaa lisää rahaa ja aiheut­taa inflaa­tiota tai ken pant­taa valuut­ta­kurs­si­aan ja vääris­te­lee maail­man­kaup­paa, makro­asioita, jotka kuiten­kin liikut­ta­vat kaik­kia maail­man seit­se­mää miljar­dia ihmistä. Perin­tei­nen ulko­po­li­tiikka muut­taa muoto­aan. Raha­po­li­tii­kasta tulee­kin valta­po­li­tii­kan keskei­nen väline. Länti­nen tradi­tio tulee haas­te­tuksi mark­ki­na­ta­lou­den asein omalla koti­ken­täl­lään.
Meidän­kin pitää osata asemoi­tua muut­tu­neessa tilan­teessa. Siihen meillä on eväät, histo­rias­samme on pitkä oppi olemi­sesta maail­man myrs­kyissä, ja niistä on aina selvitty. Jous­ta­vuus, nopea­kin liik­ku­mi­nen tilan­teen mukaan, on yksi osaa­mi­nen ja se meillä on. Tämä on nyt näky­nyt vaik­kapa kaupassa, suoma­lai­sen teol­li­suu­den vienti on menes­ty­nyt hyvin kehit­ty­vien mait­ten mark­ki­noilla. Nyt on osat­tava nähdä, miten maailma muutoin aset­tuu ja syntyykö sellai­sia tilan­teita tai jako­lin­joja, joissa joudumme valit­se­maan.
Nykyi­set kansain­vä­li­sen yhteis­työn insti­tuu­tiot eivät enää ole raken­teel­taan tai kokoon­pa­nol­taan vastaa muutosta. Parhai­ten ajan tasalla näyt­täisi olevan G 20 -ryhmä, jossa kehit­ty­villä mailla on uutta ääntä ja jonka merki­tys on nopeasti kasva­nut. Tärkeää on, että muutosta pyri­tään hallit­se­maan yhdessä ja sen vuoksi kansain­vä­lis­ten raken­tei­den päivi­tys on vält­tä­mä­töntä. Vaikut­taa siltä, että toimi­vat ja luotet­ta­vat yhteis­ra­ken­teet ovat erityi­sen tärkeitä juuri pien­ten valtioi­den kannalta.

Vaiku­tuk­set turval­li­suus­po­li­tiik­kaan ovat varmasti yhtä suuria kuin talou­den puolella. Ennen kuin menen niihin lähem­min, on syytä tehdä yksi asia kohdal­tani tyys­tin selväksi: Että Natoonko?  Sitä tunge­taan, vaali vaalilta, väki­sin kurkus­tani alas, mutta en sitä nytkään niele. En ole esit­tä­nyt, että Suomen tulisi noin vain liit­tyä Natoon. Olen kyllä esit­tä­nyt ja esitän edel­leen, että edis­täi­simme euroop­pa­laista puolus­tusyh­teis­työtä niin pitkälle kuin se on mahdol­lista. Pääte­pis­teessä vastaan voi tulla myös Nato, siis se ?euroop­pa­lai­sempi Nato? Siihen ei ole menoa, ellei kansa­nää­nes­tyk­sellä niin päätetä.
Tällä hetkellä ei ole nähtä­vissä uutta globaa­lia blok­kiu­tu­mista, sillä kehit­ty­vät maat
ovat kovin erilai­sia ja etääl­lä­kin toisis­taan. Yhdys­val­to­jen ja Euroo­pan tran­sat­lant­ti­nen yhteys edus­taa pysy­vyyttä Euroo­pan kannalta. Silti on selvää, että niin suuret kuin pienet­kin maat joutu­vat miet­ti­mään omaa asemoin­ti­aan erilais­ten vaih­toeh­to­jen varalle.

I dags­lä­get ser vi inte tecken på nya globala block­bild­nin­gar, ty länderna i en snabb utveckling är sinse­mel­lan mycket olika och även fjär­ran från varan­dra. Den tran­sat­lan­tiska förbin­del­sen mellan USA och Europa repre­sen­te­rar stabi­li­tet för oss i Europa. Trots detta står det klart att såväl små som stora natio­ner måste över­väga sina posi­tio­ner med tanke på olika alter­na­tiv.

Uusi maail­man­jär­jes­tys on suuri haaste lännelle, mutta vielä suurempi Venä­jälle. Kaikki se kehi­tys, joka tapah­tuu EU:n ja Venä­jän, Venä­jän ja Yhdys­val­to­jen tai Venä­jän ja Naton suhteissa, on meille tärkeää ja hyödyl­listä. Suoma­lai­nen turval­li­suus­kes­kus­telu ei saisi juut­tua ikui­seen vastak­kai­na­set­te­luun Venäjä?Nato. Sellai­nen keskus­telu seisoo ja jää ajas­taan jälkeen. Suomen tulee muutoin­kin kyetä kohtaa­maan Venäjä sellai­sena kuin se on tänä päivänä ? kaik­kine haas­tei­neen, eikä sitä Venä­jää, jonka kuvaa histo­ria meille välit­tää. Hyvä naapu­ruus perus­tuu siihen, että osapuo­let kuun­te­le­vat toisi­aan ja tois­tensa huolia niin hyvinä kuin huonoina aikoina. Sellaista naapu­ruutta Venä­jän kanssa Suomen tulee edis­tää.

Suomen asema maail­malla on raken­tu­nut Euroo­pan unio­nin ja euroa­lu­een jäse­nyy­teen. Niistä on ollut ratkai­se­vaa etua raken­net­taessa uuden vuosi­tu­han­nen Suomea ja ne ovat edel­leen meille vält­tä­mä­tön viite­ke­hys. En voi olla palaa­matta hetkeksi 1990-luvun tunnel­miin. Ylie­dul­li­nen Neuvos­to­lii­ton kauppa ja sen suuri työl­lis­tävä vaiku­tus oli mene­tetty, markka ja korot heilui­vat niin kuin niitä ulkoa­päin kulloin­kin halut­tiin heilut­taa, ajau­dut­tiin kahteen ottee­seen valuu­tan deval­voi­tu­mi­seen. Seurauk­sena oli synk­kiä kohta­loita pieny­rit­tä­jille ja pysy­väis­työt­tö­mille ja heidän perheil­leen. Oli tultava ulos kansain­vä­lis­ty­mään ja kamp­pai­le­maan kaikesta aidosti vapailla mark­ki­noilla. EU:n ja euron jäse­nyys loivat vält­tä­mät­tö­mät raamit, joissa suoma­lai­nen työ meidät nosti.
Nuo raamit ovat kyllä matkan varrella muut­tu­neet.
Totta on, että Eurooppa on pudon­nut kilpai­lu­ky­vyssä ja että EU:n vaiku­tus­valta on heiken­ty­nyt. Mutta sitä johto­pää­töstä, että rikko­malla heiken­ty­neen syntyisi vahvem­pia sirpa­leita, on vaikea ymmär­tää. Eivät EU tai euro ole aiheut­ta­neet uuden maail­man­jär­jes­tyk­sen tuloa ja sen vaiku­tuk­set olisi­vat olleet pienille yksi­no­li­joille vielä­kin dramaat­ti­sem­mat.
Totta on, että olemme nyt täysin erilai­sessa eurossa kuin mistä alun perin sovit­tiin. Kaikki vakau­den peri­aat­teet on työn­netty syrjään ja voi perus­tel­lusti epäillä, olisiko ilman niitä aika­naan euro synty­nyt­kään. On oltu aiheel­li­sesti kriit­ti­siä, minä­kin, mutta tässä nyt olemme ja tästä on eteen­päin pääs­tävä. Pitäi­sikö sitten eurosta luopua?
– Niin, liki koko länti­nen maailma on raskaasti velkaan­tu­nut. Yksi­kään velka ei haihdu, yksi­kään pankki ei pelastu eikä tartun­ta­vaara poistu, vaikka euro haudat­tai­siin kuinka syvälle. Ylivel­kaan­tu­mi­sen aiheut­tama kriisi on ja pysyy vaiva­namme kaikissa tapauk­sissa.

Euron ja sitä myöden EU:n tule­vai­suu­desta on esitetty erilai­sia versioita aina poliit­ti­sesta unio­nista konkurs­siu­nio­niin saakka. Oma kantani on ollut ja on, että pala­taan takai­sin juurille, siis alku­pe­räi­seen raha­liit­toon. Tämä tarkoit­taa no bail out -peri­aat­teen sekä teräs­te­tyn vakaus­so­pi­muk­sen täyttä palaut­ta­mista kunni­aan.

Keskei­sin ongelma tätä uutta vanhaa raken­net­taessa liit­tyy uskot­ta­vuu­teen. Sovi­taan nyt mitä tahansa, on vaikea vakuut­taa, että tällä kerralla sitä on myös tarkoi­tus noudat­taa. Paha­mai­nei­set mark­ki­na­voi­mat voisi­vat nyt olla hyödyksi. Jos ne toimi­vat normaa­listi, ne myös vartioi­vat sopi­musta. Ylivel­kaan­tu­mi­nen on nimit­täin mahdo­tonta, jollei velkaa saa. Kun vihdoin on alettu koros­taa velko­jien ja näiden koti­mait­ten halli­tus­ten vastuuta, se antaa terveel­li­sen muis­tu­tuk­sen mark­ki­noil­le­kin: jos velal­li­nen ei maksa niin velkoja kärsii ensim­mäi­senä.
Tähän ajatus­ra­ken­nel­maan euro­bon­dit tai muu yhtei­nen varain­han­kinta sopii huonosti, niiden kautta kunkin maan oma vastuu voi hämär­tyä yhteis­vas­tuuksi, jota nyt juuri tuskail­laan.
Pienen sopi aika­naan sanoa, ettei keisa­rilla ole vaat­teita. Meillä on tunnettu itse­tut­kis­te­lun tuskaa siitä, että Suomessa on menty vaati­maan tehty­jen euro­so­pi­mus­ten pitä­mistä tai viitattu omaan kuuliai­suu­teen niiden noudat­ta­mi­sessa.
Ei voi olla niin, että joudumme pyytä­mään anteeksi sitä, ettei meillä ole ollut suurta haluk­kuutta rikkoa sovit­tua. Kyllä pieni jäsen­maa­kin voi muis­tut­taa keisa­ria asial­li­sesta pukeu­tu­mi­sesta.
Euroo­pan unio­nilla on haas­teita muual­la­kin kuin talou­den suhteen. Yksi niistä liit­tyy aitoon yhtei­seen henkeen. Yhteis­työ näyt­tää väliin kuvit­teel­lista, siihen tapaan, että samassa veneessä soudel­laan samaan suun­taan, mutta minäpä huopaan ja pistäy­dyn omalla saarel­lani.
En usko, että päätös- tai toimin­ta­muo­to­jen tiivis­tä­mi­nen paljoa auttaisi, asen­teita ei direk­tii­veillä muuteta. Eurooppa kaipaa kipeäm­min johta­juutta kuin säätä­mistä.
Unio­nin on myös osat­tava asemoi­tua uuteen maail­maan. Luon­nol­li­nen suunta, johon jo viit­ta­sin, on kaikin tavoin lähen­tää yhteis­työtä Venä­jän kanssa. Se ei ole miten­kään risti­rii­dassa tran­sat­lant­ti­sen tradi­tion kanssa. Pohjois-Afri­kan ja Lähi-Idän epäva­kaat olot ovat Euroo­palle suuri haaste ja koros­ta­vat yhteis­työ­suh­detta Turk­kiin, jonka vaiku­tus­valta alueella on kasvava.
EU on kautta aiko­jen kerän­nyt moit­teita siitä, että se tuot­taa velvoit­teita ja vastuita jäsen­mail­leen.
Harvem­min on puhuttu siitä, että EU voisi tuot­taa suuruu­den ja syner­gian etuja jäsen­mail­leen. Tätä ajat­te­lua edus­taa puolus­tusyh­teis­työn ?pooling and sharing? eli soti­laal­lis­ten suori­tus­ky­ky­jen yhteis­käyttö -ajat­telu, joka pidem­mälle vietynä tuot­taa turval­li­suu­den lisäksi sivu­tuot­teena myös talou­del­lista ratio­na­li­soin­tia.
Toinen esimerkki voisi löytyä kehi­ty­sa­vun suun­nasta. Nykyi­sel­lään­hän jäsen­maat operoi­vat pääasiassa eril­lään, josta aiheu­tuu pääl­lek­käi­syyttä tai jopa keski­näista kilpai­lua. Olisi paikal­laan systee­maat­ti­sesti pohtia eri poli­tii­ka­na­lueilla, onko tällaista etua nykyistä laajem­min­kin tuotet­ta­vissa. Globaa­lissa kilpai­lua­se­tel­massa EU-maiden olisi viimein toimit­tava stra­te­gi­sem­min ja edis­tet­tävä näin yhteistä etuaan.

Meille on tärkeintä, miten Suomi jatkossa menes­tyy. Kansain­vä­li­syys ei ole itse­tar­koi­tus, mutta se on ollut meille hyvä väline menes­ty­mi­seen. Ja niin on jatkos­sa­kin oltava, sulkeu­tu­mi­nen tai eris­täy­ty­mi­nen olisi vaaral­lista taan­tu­maa.
Vakaa kestävä kasvu on vält­tä­mä­töntä. Se vaatii raken­teel­li­sia muutok­sia ja se edel­lyt­tää vahvaa asen­netta.
Aivan oikein on koros­tettu koulu­tuk­sen ja osaa­mi­sen, yrit­tä­mi­sen ja työn sekä välit­tä­mi­sen ja yhtei­sym­mär­ryk­sen merki­tystä, niistä tule­vai­suus raken­ne­taan.

Kaikki ne saavat ponti­mensa asen­teis­tamme, siitä, onko tahtoa jatkaa suoma­laista
menes­tystä. Niitä asen­teita tahdon vahvis­taa.

Miten presi­dentti sitten voisi vaikut­taa?

Ensin presi­den­tin valta­oi­keuk­sista. Suhtau­tu­mi­seni on varmaan tiedos­sanne, enkä lähde sitä pidem­min enää perus­te­le­maan. Mutta tämän tahdon sanoa: Presi­dent­tiys ei ole mikään muusta irral­li­nen epämää­räi­nen jäänne, presi­dentti on valtion päämies, jolle kansa antaa suoran ja välit­tö­män valtuu­den. Kansan ääni tulee taas hyvin konkreet­ti­sesti kuulu­maan ja näky­mään tammi­kuussa.

Först gällande presi­den­tens makt­be­fo­gen­he­ter. Ni känner säkert till min inställ­ning och jag kommer inte att moti­vera den desto närmare. Men en sak vill jag säga klart ut: presi­den­täm­be­tet är inte varken en lösryckt eller förle­gad insti­tu­tion. Republi­kens presi­dent är vårt stat­sö­ver­hu­vud, som fått sin full­makt direkt från folket. I januari kommer folkets röst åter att höras och synas mycket konkret.

Presi­dentti voi olla arvo­joh­taja, mutta hänen tehtä­vänsä ei ole muut­taa ihmis­ten maail­man­kat­so­muk­sia. Se olisi väärin.
Presi­dentti voi kyllä näyt­tää esimerk­kiä, kannus­taa arvo­kes­kus­te­luun ja osal­lis­tua siihen. Samalla presi­den­tin pitää nousta ideo­lo­gi­sen kilvoit­te­lun yläpuo­lella tai oikeas­taan sivuun sellai­sesta. On oltava oikeu­den­tun­toi­nen, herkkä tunte­maan oikean ja väärän.
Presi­den­tin on myös näytet­tävä linjaa, nähtävä kauas ja oltava johdon­mu­kai­nen. Minua on hieman häirin­nyt sellai­nen ilmiö, kuinka nopeasti globaali sanoma muun­tuu. Koimme äkki­kään­nök­sen, kun ensin ilmas­ton­muu­tos oli pikku­hil­jaa herät­tä­nyt tietoi­suu­den, ja meille sanot­tiin: ?Älkää kulut­tako liikaa!? Sitten ei mennyt kuin muutama vuosi, niin finans­si­krii­sin myötä sanoma kään­tyi päin­vas­tai­seksi: kulut­ta­kaa elvy­tyk­sen nimissä! Pari vuotta sitten kuulimme, että ?eihän velkaa tarvitse maksaa takai­sin?, nyt ylivel­kaan­tu­mi­nen on suurin ongelma. Tuntuu ikään kuin vakaa suunta olisi kateissa. Taidamme olla vähän sellai­sia päivä­per­ho­sia. Presi­dent­tiä tarvi­taan katso­maan kauem­mas.

Minua kieh­too vastuun olemus. Kaikessa elämässä vastuu on jatku­vuu­den edel­ly­tys ja vastuun täyt­tä­mi­nen luon­nol­li­nen asia. Usein kuulee, miten vastuu painaa tai sitä pitää suoras­taan pakoilla, mutta perus­teel­taan vastuu on myön­tei­nen asia. Oikein mitoi­tettu, kulle­kin määränsä ja mahdol­li­suuk­siensa mukaan, vastuul­li­suus tuo kanta­jal­leen tyyty­väi­syy­den ja onnen tunteen. ?Olen saavut­ta­nut tavoit­teeni? tai ?täytin tehtä­väni?, eivätkö ne kuulos­ta­kin hyvältä!
Jokai­sella tulee olla oikeus ottaa vastuuta itses­tään ja lähei­sis­tään niin laajalle kuin kyke­nee. Usein tämä sano­taan, että kaikille on annet­tava mahdol­li­suus. Oikeus ottaa vastuu on ehkä laajempi ? ensin on oltava ulkoi­nen mahdol­li­suus, sitten ymmär­rys vastata itsel­leen siitä, ettei hukkaa hyväänsä, niitä lahjoja, jotka saanut on. Kun vielä tulee tunne, että minun­kin korteni keossa on tarpeel­li­nen, on ilo ottaa vastuu siitä.
Onko kaikilla sitten mahdol­li­suus? Nuor­ten syrjäy­ty­mi­nen alkaa olla periy­ty­vää ja moni jää myös aikui­siässä eril­leen yksi­nään. Ne ovat sekä yksi­löille itsel­leen että yhtei­sölle korvaa­mat­to­mia tappioita. Nuoria syrjäy­tyy yhden ikäluo­kan verran, vaikka kaikki yhteis­kun­nal­li­set tahot ovat päät­tä­väi­sesti syrjäy­ty­mistä torju­massa. Tulle väis­tä­mättä uskot­ta­vuuson­gel­maa: haem­meko tosis­samme ja löytyykö ylipää­tään kunnon lääkettä.
Jokai­nen meistä on kuiten­kin tässä toimija, nuoresta vanhaan voi vaikut­taa omassa ympä­ris­tös­sään siihen, ettei joku lähellä ole ulkona.

Kohdis­tan tämän sano­man erityi­sesti hyvin­voi­ville: Mitä vähem­män on pahoin­voin­tia, sen parem­min kaikki voivat. Liikeh­dintä New Yorkissa, muissa Yhdys­val­tain kaupun­geissa ja jo muual­la­kin on vakava varoi­tus.
Suomessa on viikolla vietetty ensim­mäistä ihmi­sar­von päivää. Sen sano­maan kannat­taa pysäh­tyä. Jokai­nen ihmi­nen ansait­see henki­lö­koh­tai­sen kunnioi­tuk­sen ja ystä­väl­li­sen kohte­lun. Meillä on myös pidetty muun­lai­sia puheita. Pahoilla sanoilla on huono ominai­suus kertaan­tua, pannaan vielä pahem­maksi jotta kuuluu, ja loppu­tu­los on paljon pahempi, kuin kukaan alun perin tarkoitti. Nyt presi­den­tin­vaa­lien keskus­te­lut anta­vat hyvän tilai­suu­den aset­taa selvät rajat ääri­mie­li­pi­teille pitäen mielissä vaik­kapa tuon ihmi­sar­von sano­man.
Entäpä muita suoma­lai­sia arvoja? Pidän vaati­mat­to­muu­den hyveestä. Sellai­sesta, että tuo ulos­päin itsensä pikem­min varo­vai­sesti kuin yläkant­tiin. Minusta se ominai­suus on suoma­lai­nen vahvuus ? vähät puheet eivät ole vahin­goksi, kun ne kaikki ovat asiaa ja uskot­ta­via ? tai eikö­hän nyt ole viimeis­tään selvää, että suuret elkeet peit­tä­vät suurim­mat kuplat. Olen havain­nut, että suoma­lai­sia arvos­te­taan, erityi­sesti itäi­sissä kult­tuu­reissa, meidän lievästä pidät­ty­väi­syy­des­tämme, se kun tulki­taan toisen kunnioit­ta­mi­seksi. Aivan oikein tulkittu.
Luot­ta­mus ja luotet­ta­vuus ovat kaiken inhi­mil­li­sen kans­sa­käy­mi­sen perusta. Meidän pääomamme tässä on suuri. Vielä­kään, tai erityi­sesti nyt, ei ole syytä unoh­taa mainetta maana joka maksoi velkansa. Tai koko­naan toinen esimerkki, maail­man kalleim­mat jalat, vai polvi tai nilk­kako Beck­ha­milta petti, Suomessa ne leikat­tiin koska suoma­lai­seen osaa­mi­seen luotet­tiin.
Luot­ta­muk­seen on perus­tu­nut myös kykymme toimia yhdessä ja vaalia yhte­näi­syyttä. Maata on niin johdet­tava, että jokai­nen voi luot­taa tule­vaan ja ettei kukaan suoma­lai­nen koe itse­ään unoh­de­tuksi tai tarpeet­to­maksi.

Ystä­vät,
Haluan päät­tää puheeni erään ystä­väni sanoin. Hän lähes­tyi neuvolla: ?Presi­den­tin tehtä­vässä ei saa solah­taa siihen valta­vir­taan, siihen elämän­pii­riin, jossa tapaa vain voit­ta­jia. Eivät voit­ta­jat juuri­kaan presi­dent­tiä tarvitse. Presi­den­tin pitää osata seisoa ihmi­sen rinnalla myös häviön ja häpeän hetkellä. Tästä me kaikki varmasti olemme yhtä mieltä!  KIITOS.