Sivumennen sanottuna me suomalaiset olemme harvinaisen hyvin perillä ympärillämme olevasta tilanteesta ja ongelmien luonteesta. Monessa, monessa EU-maassa poliittiseen kulttuuriin kuuluu vähätellä tai peitellä ongelmia. Kansa jopa vaatii sitä, että asiat kerrotaan parhain päin ja ongelmia ei tunnusteta. Espanjalainen kollegani, loistava kokenut ministeri Pedro Solbes sai lähteä ministerin paikalta todettuaan, että Espanjassa ei ole varaa lisäelvytykseen, koska kaikki rahat käytettiin kerralla ja talous sen kuin syöksyy. Latinalaisessa kulttuurissa ei kuulu sanoa pahoja asioita tällä tavoin suoraan. Se tulkittiin luovuttamiseksi ja pyyhkeen heittämiseksi kehään. Suomessa asia olisi ymmärretty päinvastoin; nythän ne tositoimet vasta alkavat.
Uusi vaihe on sellainen, jota kutsun osaamisen talteenottovaihe. Tämä tarkoittaa sitä, että meillä on valistuneita veikkauksia kriisin syvyydestä, luonteesta ja seurauksista. Nyt on priorisoitava, mitä teemme hupenevilla rahoillemme ja kasvavalla velkarahalla.
Rahaa tarvittaisiin kaikkialla lisää ja verotulot pienenevät sekä kunnissa että valtion puolella. Mielestäni käytettävissä olevat paukut on keskitettävä kahteen kohteeseen, joilla on ylivoimaisesti suurin merkitys suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuuden kannalta. Meidän on varmistuttava siitä, että suomalaisten ihmisten osaaminen saadaan talteen, eikä sitä menetetä työttömyyden ja yrityskonkurssien kautta.
Ensiksi, meidän on tehtävä kaikkemme välttääksemme 1990-luvun alun kriisistä syntynyt pitkäaikaistyöttömyys. Työpaikkoja voimme luoda vain rajallisesti, emmekä voi korvata kaikkia menetyksiä, mutta voimme auttaa ihmisiä saamaan vaikkapa koulutusta tai harjoittelupaikkoja työttömyyden ajaksi. Tärkeintä on pitää työttömänä olevat ihmiset elämässä kiinni. Toivo työpaikasta ei ole tekemätön paikka. Yksinomaan massiivisesta eläköitymisestä johtuen meillä tulee olemaan lähivuosina työvoimapula. Mikäli näin ei ole, niin silloin meillä menee todella heikosti. Tarvitsemme siis nuorille työharjoittelupaikkoja ja työttömäksi jääneille mahdollisuuksia kouluttautua tai olla muutoin mukana mielekkäässä aktiivitoiminnassa. Vaipuminen pitkäaikaistyöttömyyteen ja sen seurauksena työkyvyttömyyteen on inhimillinen tragedia. Sillä olisi myös kohtalokkaat taloudelliset seuraukset yhteiskunnalle erityisesti nykyisen ikärakenteen oloissa.
Toinen prioriteetti on yritysten pystyssä pysyminen ja niissä olevien työpaikkojen pelastaminen. Tässäkään valtio ei voi paikata kaikkia yritysten ongelmia. Jos asiakkaat ovat hävinneet, valtio ei yleensä voi alkaa asiakkaaksi. Kuitenkin tavoitteenamme tulee olla se, ettemme päästäisi hyviä suomalaisia yrityksiä nurin liian helposti. Ihmisten puheissa toistuu monesti ajatus, että -90-luvun lamassa yrityksiä kaatoivat pankit ja verottaja. Toivottavasti opimme jotakin myös tässä suhteessa. VM:ssä etsimme juuri mahdollisuuksia ottaa käyttöön järkeviä uusia keinoja joustavoittaa pk-yritysten suoriutumista velvoitteistaan ja auttaa niitä yli pahimman. Suomen nousuvauhti aallonpohjasta riippuu siitä, kuinka hyvin yrityksemme onnistuvat nappaamaan kiinni niistä talouskasvun ensisäteistä, jotka jossakin vaiheessa joka tapauksessa tulevat esiin.
Rahat eivät riitä kaikkeen, joten on vain osattava priorisoida. Hyvinvointiyhteiskunnan kannalta tärkeintä on se, että jatkossakin on työtä ja työntekijöitä.
