Viime syksynä Helsin­gin Sano­missa kerrot­tiin tapauk­sesta, joka kiteyt­tää yhden työelä­mämme nurin­ku­ri­suu­den: Pellon eläköi­ty­nyt kunnan­joh­taja Eero Ylitalo haki Kyyjär­ven kunnan­joh­ta­jaksi, mutta laki aset­tui mahdol­li­sen valin­nan esteeksi. Ei siksi, etteikö hänellä olisi ollut osaa­mista tai moti­vaa­tiota, vaan siksi, että hän oli täyt­tä­nyt eroa­mi­siän.

Suomessa laki estää julki­sella sekto­rilla uuden viran vastaa­not­ta­mi­sen, jos eroa­mi­sikä on jo täyt­ty­nyt. Saman­ai­kai­sesti nykyi­sessä virassa voi jatkaa määrä­ai­kai­sesti, mikäli molem­mat osapuo­let niin halua­vat. Tämä aset­taa työn­ha­ki­jat eriar­voi­seen asemaan ja aiheut­taa tilan­teita, joissa koke­muk­sen ja osaa­mi­sen hyödyn­tä­mi­nen este­tään pelkän iän perus­teella.

Koke­mus on voima­vara, ei taakka

Suomessa on paljon eläke- ja eroa­mi­siän saavut­ta­neita, jotka koke­vat tervey­tensä, voimansa ja työmo­ti­vaa­tionsa edel­leen vahvoiksi. Heillä olisi halua ja kykyä jatkaa työuraansa – nykyi­sessä tai uudessa tehtä­vässä. Pitkän työko­ke­muk­sen ja syväl­li­sen osaa­mi­sen hyödyn­tä­mi­nen hyödyt­tää niin yksi­löä itse­ään, työnan­ta­jaa kuin koko yhteis­kun­taa.

Pormes­ta­ri­ve­toi­sissa kaupun­geissa yläi­kä­ra­jaa ei taas tunneta, sillä pormes­ta­rit ovat luot­ta­mus­teh­tä­vässä - ei virka­suh­teessa.

Puhumme työurien piden­tä­mi­sen tärkey­destä huol­to­suh­teen, julki­sen talou­den kestä­vyy­den ja eläke­jär­jes­tel­män kanto­ky­vyn vuoksi. Silti jätämme hyödyn­tä­mättä valta­van määrän koke­musta ja työha­lua, kun asetamme byro­kraat­ti­sia esteitä työha­lui­sille konka­ri­työn­te­ki­jöille.

Muutosta lakiin ja asen­tei­siin

Jättä­mäs­säni lakia­loit­teessa esite­tään, että myös eroa­mi­siän ylit­tä­neet voitai­siin ottaa määrä­ai­kai­seen virka­suh­tee­seen uutena työn­te­ki­jänä.  Laki­muu­tok­set eivät velvoit­taisi ketään jatka­maan työssä vastoin omaa tahto­aan, mutta ne loisi­vat tasa-arvoi­sem­mat ja jous­ta­vam­mat mahdol­li­suu­det jatkaa työelä­mässä vapaa­eh­toi­sesti.

Samalla vähen­täi­simme tarpee­tonta byro­kra­tiaa.

Laki­uu­dis­tus ei kuiten­kaan yksin riitä. Tarvit­semme myös muutosta asen­teissa. Työelä­män ikäsyr­jintä on edel­leen laaja ja vihe­liäi­nen ongelma. Sitä voidaan torjua vapaa­eh­toi­sin toimin, esimerk­kinä suoma­lai­nen ikäser­ti­fi­kaat­ti­hanke, jota toimit­taja ja yrit­täjä Ira Hammer­mann on sinnik­käästi edis­tä­nyt. Ikäser­ti­fi­kaatti on osoi­tus vastuul­li­sesta henki­lös­tö­po­li­tii­kasta – ja kansain­vä­li­set koke­muk­set kerto­vat, että ikäser­ti­fioi­dut orga­ni­saa­tiot houkut­te­le­vat parem­min niin työn­te­ki­jöitä kuin asiak­kaita.

Toinen kannus­tava esimerkki on Reetta Raja­lan aloit­tama 55 Rise and Shine -liike. Se on nosta­nut ikäsyr­jin­nän näky­västi keskus­te­luun.

Osaa­mi­nen ei vanhene synty­mä­päi­vänä

On aika päivit­tää lain­sää­däntö vastaa­maan tämän päivän työelä­män tarpeita. Vielä sitä­kin tärkeäm­pää on muut­taa asen­teemme työelä­män konka­reita arvos­ta­vam­maksi. Koke­mus, sitou­tu­mi­nen ja elämän­ko­ke­muk­sen tuoma viisaus ovat voima­va­roja, joita työnan­ta­jien ei kannata heit­tää hukkaan.

Työuran ei pidä päät­tyä synty­mä­vuo­teen. Se saa päät­tyä silloin, kun työn­te­kijä ja työnan­taja yhdessä niin päät­tä­vät – vapaa­eh­toi­sesti, tasa-arvoi­sesti ja arvos­taen.

Pauli Kiuru
Kansan­edus­taja

Lisää sisältöä samassa kategoriassa