Kodin pitäisi olla jokai­sen turva­sa­tama ja lähei­set sen suoje­li­joita, mutta lähi­suh­de­vä­ki­valta satut­taa juuri siellä. Kaik­kein pyhim­mässä. Suomessa joka kolmas nainen joutuu elämänsä aikana kohta­maan lähi­suh­de­vä­ki­val­taa. Väki­valta ja väki­val­lan uhka varjos­taa tuhan­sien naisien arkea joka päivä. Pelkäs­tään tänä vuonna 19 naista on menet­tä­nyt henkensä lähi­suh­de­vä­ki­val­lan seurauk­sena. Murs­kaa­vien tilas­to­jen takaa löytyy valtava määrä yksit­täi­siä trage­dioita.

Tällä viikolla käyn­nis­ty­neellä Orans­sit päivät-kampan­jalla pyri­tään lisää­mään ihmis­ten tietoi­suutta lähi­suh­de­vä­ki­val­lan ylei­syy­destä ja tuomaan ilmi tämä sivis­tys­val­tiota naker­tava epäkohta.

“Kun väki­valta tulee kotiin, hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan tulee kyetä tarjoa­maan turva”

Lähi­suh­de­vä­ki­valta ei näy työpai­koilla, koulu­jen pihoilla tai kass­ajo­noissa. Se näkyy uhrien katseissa, hätäi­sissä vastauk­sissa ja sano­matta jääneissä sanoissa. Ennen kaik­kea se näkyy taval­li­sille ihmi­sille tilas­toista, jotka kerto­vat liian karua kieltä yhteis­kun­nas­tamme. Yhteis­kun­nasta, jolla on vaikeuk­sia kantaa heikoim­pi­aan. Jokai­sen tilas­toissa näky­vän nume­ron takana on väki­val­lan uhri, jota emme ole onnis­tu­neet suoje­le­maan.

Kun väki­valta tulee kotiin, hyvin­voin­tiyh­teis­kun­nan tulee kyetä tarjoa­maan turva. Siksi halli­tus on lisän­nyt turva­ko­tien rahoi­tusta tämän kauden jokai­sessa budje­tissa. Yksi­kään ihmi­nen ei saa jäädä jonoon tai neljän seinän sisälle louk­kuun silloin, kun tule­vai­suus voi olla kiinni minuu­teista.

“Väki­val­lan uhriksi joutu­nut nainen on jonkun tytär, sisar, puoliso tai äiti”

Ei ole sellaista raha­sum­maa, jolla kaikki saadaan terveiksi ja onnel­li­siksi tai jolla voidaan estää kaikki väki­valta. On kuiten­kin keinoja, joilla apu saadaan mahdol­li­sim­man lähelle ja helposti saata­ville. Lain­sää­dän­nöllä voidaan vaikut­taa siihen, että teki­jät joutu­vat kanta­maan vastuun teois­taan. Ja siihen, että jokai­sella on itse­mää­rää­mi­soi­keus kehoonsa. Orpon halli­tus on kiris­tä­nyt monin tavoin krimi­naa­li­po­li­tiik­kaa. Esimer­kiksi pakkoa­vio­lii­tot ja tyttö­jen suku­puo­lie­lin­ten silpo­mi­nen on krimi­na­li­soitu yksi­se­lit­tei­sesti. Lähi­suh­de­vä­ki­val­taa ei enää jatkossa voi sovi­tella.

Poliit­tis­ten päätös­ten lisäksi meidän jokai­sen tulee kantaa oma vastuumme yksi­lönä. Suun­taan vies­tini erityi­sesti pojille ja miehille. Väki­val­lan uhriksi joutu­nut nainen on jonkun tytär, sisar, puoliso tai äiti. Lähei­sinä, ystä­vinä ja suoma­lai­sina miehinä velvol­li­suu­temme puut­tua, suojella ja tukea. Jokai­nen meistä voi omalla toimin­nal­laan vahvis­taa yhteis­kun­nan koko­nais­tur­val­li­suutta, kansamme yhte­näi­syyttä ja kesto­ky­kyä. Yhteis­kunta olemme me.

Uhrien ei tule joutua tais­te­le­maan meitä vastaan, vaan meidän on tais­tel­tava uhrien puolella.

Työn maamme häpeä­pilk­kua, lähi­suh­de­vä­ki­val­taa, vastaan on oltava tinki­mä­töntä. Väki­valta ei silmät sulke­malla tai hiljaa seiso­malla. Ei toivo­malla parasta. Se katoaa vain puut­tu­malla ja heikom­pia puolus­ta­malla. Jokai­nen uhkaus ja lyönti on turhaa, jokai­nen pelon hallit­sema ilta.

Vaikka toivoa on, väki­valta ei lopu toivo­malla. Se loppuu toimi­malla.

Aleksi Jäntti, kansan­edus­taja

Lisää sisältöä samassa kategoriassa