Edus­kun­ta­ryh­män puheen­joh­taja Jukka Kopran puhe edus­kun­ta­ryh­män kesä­ko­kouk­sessa Turussa 25.8. Muutok­set puhut­taessa mahdol­li­sia.

“Milloin tämä kaikki hyvä alkaa näkyä meidän perheel­lemme?“

Tuo kysy­mys esitet­tiin minulle heinä­kuussa Lappeen­ran­nan torilla. Sen esitti mies, jonka olen tunte­nut vuosia. Kahden lapsen isä. Hän oli monen muun lailla pannut merkille, että Suomen talous kasvaa ja posi­tii­vi­set uuti­set toisensa perään täyt­tä­vät lehtien otsi­koita. 

Tämä kysy­mys on varmasti monen mielessä. Ja tämä puhe on vastauk­seni jokai­selle suoma­lai­selle. 

Ensin se, mikä on jo totta.

Suomen talous kasvaa vihdoin. Ja se kasvaa vauh­dilla. Tämä ei ole mieli­pide. Suomen talous kasvaa nimit­täin kovem­paa kuin muualla Euroo­passa. Alku­vuonna meille ennus­tet­tiin vaisua kituut­ta­mista. Nyt ennus­teita kirjoi­te­taan kiireellä uusiksi, ja ylös­päin.  Samat ekono­mis­tit, jotka kutsui­vat Suomea Euroo­pan sairaaksi mieheksi, käyt­ti­vät kesällä kasvu­lu­vuis­tamme sanaa hurmok­sel­li­nen.

Tämä ei tapah­tu­nut itses­tään. Se tapah­tui, koska aloimme uudis­taa suoma­laista yhteis­kun­taa.

Mutta hyvät ystä­vät. Pyydän teitä kuun­te­le­maan tark­kaan. Se perhee­nisä torilla oli oikeassa. Vaikka Suomen talous on kasvussa, on totta, ettei se vielä näy riit­tä­västi ihmis­ten arjessa. Ei riitä, että Suomen talous vain kasvaa, se ei ole maali, vaan vasta lähtö­lau­kaus. Seuraa­vaksi kasvu on muutet­tava työpai­koiksi ja parem­maksi arjeksi. Ihmis­ten vapau­deksi päät­tää itse omista rahois­taan ja omasta elämäs­tään.

Käydään siis läpi, kenelle ja miten. Aloi­tan hänestä, jolla ei ole työtä.

Työt­tö­myys on tällä hetkellä Suomen kipein ongelma. Se on ongelma vart­tu­neem­malle ammat­ti­lai­selle, jota ei kutsuta haas­tat­te­luun.  Se on ongelma vasta­val­mis­tu­neelle, joka on lähet­tä­nyt sata hake­musta ja saanut ehkä vain kaksi vastausta. Se on ongelma ihmi­sille, jotka ovat olleet työt­tö­mänä niin pitkään, että ovat lakan­neet jo toivo­masta.

Työpai­kat seuraa­vat kasvua viiveellä, aina. Niin on käynyt joka kerta, ja niin käy nytkin. Syy on yksin­ker­tai­nen: kukaan ei palk­kaa toivosta. Ajatel­kaa jotain tunte­maanne yrit­tä­jää. Kone­pa­jan omis­ta­jaa, kampaa­mon perus­ta­jaa, raken­nus­liik­keen pyörit­tä­jää. Kun tilauk­sia ja asiak­kaita alkaa tulla, hän ei soita ensim­mäi­senä työvoi­ma­toi­mis­toon. Hän tekee ylityöt itse. Sitten hän pyytää omalta väel­tään veny­mistä. Sitten hän ottaa vuokra­työn­te­ki­jän tai määrä­ai­kai­sen työn­te­ki­jän. Ja vasta kun hän uskal­taa sitou­tua toisen ihmi­sen palk­kaa­mi­seen pitkäksi aikaa eteen­päin, hän palk­kaa uuden ihmi­sen töihin.

Siinä ei ole kyse ahneu­desta vaan vastuun­tun­nosta. Tunnol­li­nen työnan­taja ei palk­kaa ihmistä, jonka hän joutuisi kolmen kuukau­den päästä irti­sa­no­maan. Aikaa työn teon tarpeen synnystä palk­kaa­mi­seen on lyhen­net­tävä, palk­kaa­mi­sen kynnystä on madal­let­tava. Pide­tään työn vero­tus kurissa, alen­ne­taan sitä. Pure­taan loput­kin kannus­tin­lou­kut. Tehdään ensim­mäi­sen työn­te­ki­jän palk­kaa­mi­sesta niin yksin­ker­taista, että siihen uskal­taa ryhtyä myös pieny­rit­täjä.

Tämä kaikki koskee päivä­ko­tiy­rit­tä­jää, pientä hoiva­ko­tia, tili­toi­mis­toa, ohjel­mis­to­y­ri­tystä tai vaik­kapa kahvi­laa. Ensin on oltava luot­ta­mus tule­vaan, vasta sitten tulee työpaikka. Seuraa­van halli­tus­kau­den tärkein tavoite on nostaa Suomen työl­li­syy­saste muiden Pohjois­mai­den tasolle. Ei lähelle. Samalle tasolle.

Sitten hänelle, joka ahke­roi töissä ja lukee palk­ka­kuit­ti­aan.

Kun suoma­lai­nen tekee ylityötä, ottaa lisää vastuuta tai saa palkan­ko­ro­tuk­sen, vähin­tään puolet jokai­sesta lisäeu­rosta on jäätävä hänelle itsel­leen. Sanon sen vielä kerran. Yli puolet jokai­sesta lisäeu­rosta kuuluu sille ihmi­selle, joka teki työn. Ei voi olla niin, että kun ihmi­nen tekee enem­män, suurin osa lisä­pon­nis­tuk­sesta vero­te­taan kuiviin. Ahke­ruu­desta pitää palkita.

Sille, joka ei omista.

Tässä maassa on satoja tuhan­sia ihmi­siä, jotka ovat tehneet työtä vuosi­kym­me­niä, eivätkä omista muuta kuin asun­tonsa. Moni ei edes sitä­kään. Suomi on pääoma­köyhä maa. Meillä on totuttu ajat­te­le­maan, että omis­ta­mi­nen kuuluu vain harvoille. Se on korjat­ta­vissa, ja siihen kokoo­muk­sella on kaksi keinoa.

Ensim­mäi­nen. Valtio avaa jokai­selle Suomessa synty­välle lapselle sääs­tö­ti­lin ja panee sinne alku­pää­oman kasva­maan korkoa korolle. Jokai­nen suoma­lai­nen aloit­taa elämänsä omis­ta­jana, riip­pu­matta siitä, millai­seen perhee­seen hän sattui synty­mään.

Toinen. Anne­taan ihmis­ten sijoit­taa itse osa omista eläke­mak­suis­taan. Suoma­lai­nen maksaa eläke­mak­suja koko työuransa eikä saa päät­tää niistä yhtään mitään. Ei sitä, mihin ne sijoi­te­taan. Ei sitä, millaista tuot­toa tavoi­tel­laan. Ei mitään.

Ruot­sissa työn­te­kijä voi sijoit­taa osan eläke­mak­sus­taan itse. Se on vahvis­ta­nut pääoma­mark­ki­noita, paran­ta­nut tuot­toja ja tehnyt ruot­sa­lai­sista kansan, joka omis­taa. Tiedän, että tämä esitys herät­tää vastus­tusta. Mutta se erot­taa puolueita toisis­taan: luotam­meko me enem­män ihmi­seen vai järjes­tel­mään. Me luotamme ihmi­seen.

Sille, joka yrit­tää.

Jos ihmi­siltä odote­taan rohkeutta yrit­tää, on yhteis­kun­nan hyväk­syt­tävä myös mahdol­li­nen epäon­nis­tu­mi­nen. Suomessa on saatava myös epäon­nis­tua. Me sallimme henki­lö­koh­tai­sen konkurs­sin ja uudis­tamme maksu­ky­vyt­tö­myys­lain­sää­dän­nön niin, ettei kaatu­nut yritys tarkoita kahden­kym­me­nen vuoden velka­van­keutta.

Olen itse ollut yrit­tä­jänä noin kaksi­kym­men­tä­viisi vuotta. Tiedän, miltä se tuntuu, kun työn­te­ki­jöi­den palk­ka­päivä lähes­tyy ja asiak­kai­den isot laskut ovat myöhässä. Omat laskut, työn­te­ki­jöi­den palkat, heidän perhei­densä toimeen­tulo. Voin kertoa, että se tunne on yrit­tä­jälle muser­tava. 

Tiedän myös, että se ihmi­nen, joka on kerran epäon­nis­tu­nut, on monesti juuri se, joka seuraa­valla kerralla onnis­tuu. Suomi on aivan liian pieni maa menet­tä­mään yhden­kään ihmi­sen yrit­tä­mi­sen panosta yhden virheen takia. Sillä näiden ihmis­ten rohkeu­den varassa lepää Suomen tule­vai­suus.

Sille, joka on sairaana.

Tiedät­tekö, mikä on suoma­lai­sen tervey­den­huol­lon todel­li­nen portin­var­tija? Terveys­kes­kuk­sen puhe­lin­vaihde. Soitat aamu­kah­dek­salta. Jonossa on neljä­kym­men­tä­kaksi ihmistä ennen sinua. Kun vihdoin pääset läpi, kerrot asiasi alusta. Mikä vaivaa, mitä sairauk­sia on, mitä lääk­keitä käytät, mitä viimeksi sovit­tiin. Seuraa­valla kerralla vastassa on uusi ihmi­nen ja sama kier­ros alkaa alusta.

Tämä loppuu.

Koko Suomessa siir­ry­tään omalää­kä­ri­mal­liin, jossa jokai­sella on oma lääkäri ja oma hoitaja. Tiedät lääkä­risi nimen ja hän sinun. Vastaa­no­tolle pääsee suoraan, ilman puhe­lin­vaih­detta ja ilman eril­listä hoidon­tar­peen arvioin­tia. Jos hoito­suhde ei toimi, lääkä­rin saa vaih­taa. Hoidon jatku­vuus vähen­tää tutki­tusti sairaa­la­käyn­tejä ja jopa kuol­lei­suutta.

Suomessa on aika lopet­taa se, että sairaana joutuu ensin tais­te­le­maan järjes­tel­män kanssa ja vasta sitten sairau­den kanssa. Ja erikois­sai­raan­hoi­don hoito­jo­not on avat­tava kaik­kien nähtä­ville. Yksi valta­kun­nal­li­nen palvelu, josta poti­las näkee itse, kuinka kauan lonk­ka­leik­kauk­seen tai kaihi­leik­kauk­seen joutuu missä­kin sairaa­lassa odot­ta­maan. Hänelle anne­taan vapaus valita.

Se, mikä on julkista, korjaan­tuu nopeam­min kuin se, mikä pysyy piilossa.

Sille, joka hoitaa toista.

Me olemme velkaa vanhem­malle suku­pol­velle. On kaksi asiaa, jotka kokoo­mus haluaa muut­taa.

Ensim­mäi­nen on omais­hoi­ta­jien asia. Kymme­net tuhan­net suoma­lai­set, valtao­sin naiset, hoita­vat kotona puoli­so­aan tai vanhem­paansa ympäri vuoro­kau­den. He sääs­tä­vät yhteis­kun­nalta valta­via summia ja saavat siitä palk­kion, jota ei kehtaa sanoa palkaksi. Heille kuuluu riit­tävä toimeen­tulo, oikeat vapaat ja palve­lut, joihin voi luot­taa.

Ja toiseksi: Suomessa on tällä­kin hetkellä paris­kun­tia, jotka ovat olleet yhdessä jopa kuusi­kym­mentä vuotta ja jotka on erotettu toisis­taan hoiva­pai­kan ovella. Toinen on pääs­syt sisään, toinen ei. Se on julmuutta, jota mikään säästö ei oikeuta. Kokoo­mus haluaa turvata laissa iäkkäi­den puoli­soi­den oikeu­den asua yhdessä. Suomessa ei eroteta ihmi­siä, jotka ovat luvan­neet toisil­leen loppue­lä­mänsä.

Sille, joka haluaisi lapsen, ja sille, jolla on.

Suomessa joka kolman­nen ihmi­sen lapsi­toive jää toteu­tu­matta. Joka kolman­nen. Se on suuri henki­lö­koh­tai­nen suru sekä suuri yhteis­kun­nal­li­nen tappio, ja tästä puhu­taan aivan liian vähän. Kokoo­mus pois­taa lapset­to­muus­hoi­doista enim­mäis­lap­si­mää­rän ja asia­kas­mak­sut. Ketään ei kään­ny­tetä hoito­jo­nosta lapulla, jossa lukee, että kiin­tiönne on täynnä.

Suomeen otetaan käyt­töön suru­va­paa. Tänään­kin lapsensa menet­tä­nyt vanhempi hakee sairaus­lo­maa. Suru ei ole sairaus. Lapsensa menet­tä­nyt vanhempi ei kuulu sairaus­lo­malle, hän kuuluu suru­va­paalle.

Ja vanhem­pain­va­paalla perheen elin­taso ei saa romah­taa. Vanhem­pain­päi­vä­ra­hat noste­taan tasolle, joka korvaa ansion­me­ne­tyk­sen nykyistä parem­min. Lapsen saami­nen ei voi olla talou­del­li­nen rangais­tus maassa, jossa lapsia syntyy liian vähän.

Vielä yksi asia, jota lähes jokai­nen vanhempi miet­tii iltai­sin.

Puhe­li­met on pois­tettu oppi­tun­neilta ja se oli oikea päätös. Mutta lapsuutta ei suojella pelkäs­tään koulun seinien sisällä. Yksi­tois­ta­vuo­ti­aan ei kuulu verrata itse­ään teko­ä­lyn tuot­ta­miin kuviin eikä nähdä seksu­aa­lista sisäl­töä. Kiusaa­mi­sen ei kuulu seurata kotiin ja jatkua läpi yön.

Ensi­si­jai­nen vastuu on aina vanhem­milla. Siitä ei ole epäsel­vyyttä. Mutta ei ole kohtuul­lista jättää vanhem­pia yksin tais­te­le­maan maail­man suurim­pia tekno­lo­gia­jät­tejä ja koukut­ta­via some­pal­ve­luita vastaan. Lasten on saatava olla lapsia. Kokoo­mus on valmis etene­mään sosi­aa­li­sen median ikära­joissa vielä tällä vaali­kau­della. Kysyn muilta puolueilta: olet­teko te?

Sille, joka on tullut tänne, ja sille, joka on aina ollut.

Kokoo­muk­sen maahan­muut­to­po­li­tiikka mahtuu kolmeen sanaan. Työ, kieli ja lait.

Työi­käi­nen väes­tömme vähe­nee. Me tarvit­semme ihmi­siä, jotka teke­vät työtä ja raken­ta­vat tätä maata kans­samme. Erityis­asian­tun­ti­jan oles­ke­lu­lupa on käsi­tel­tävä alle viikossa. Maail­man parhaista osaa­jista käydään kilpai­lua, ja Suomen pitää voit­taa se.

Suomessa asuvan on opit­tava suomea tai ruot­sia. Kieli­kou­lu­tuk­sesta tehdään velvoit­ta­vam­paa ja tavoit­teel­li­sem­paa, ja sen on oltava mahdol­lista myös työs­sä­käy­ville ihmi­sille. Ja koska kielen oppi­mi­nen on velvol­li­suus eikä harras­tus, oikeus maksut­to­maan tulk­kauk­seen raja­taan kahteen vuoteen. Tärkein kieli­pää­tös tehdään kuiten­kin paljon aikai­sem­min. Se tehdään päivä­ko­dissa.

Yhdes­sä­kään päivä­ko­ti­ryh­mässä ei saa olla niin vähän suomea puhu­via lapsia, ettei suomea opi kenel­tä­kään. Lapsi ei opi kieltä oppi­tun­nilta. Parhai­ten Hän oppii sen leikissä. Jos leikissä ei ole ketään, jolta oppia, me olemme raken­ta­neet lapselle umpi­ku­jan jo ennen koului­kää. Suoma­lai­sen perus­kou­lun käyneen nuoren on osat­tava suomea tai ruot­sia äidin­kie­len tasoi­sesti. Jos hän ei yhdek­sän vuoden jälkeen osaa, olemme epäon­nis­tu­neet. Näin ei voi käydä.

Suomessa nouda­te­taan Suomen lakia. Vaka­vaan rikok­seen tuomi­tulta peru­taan oles­ke­lu­lupa. Kunnia­vä­ki­val­lasta, pakkoa­vio­lii­toista ja silpo­mi­sesta anne­taan kovem­mat rangais­tuk­set. Kasvot peit­tä­vät asus­teet eivät kuulu suoma­lai­seen kouluun eivätkä julki­sille paikoille. Lasten on saatava olla lapsia ja elää vapaina suoma­lai­sessa yhteis­kun­nassa.

Ulko­maa­lai­set vangit suorit­ta­vat tuomionsa koti­mais­saan, sillä Suomen vanki­la­pai­kat ovat Suomea varten. Ja se, joka menet­tää oles­ke­lu­lu­pansa, menet­tää myös koti­kun­tansa ja sen palve­lut. Tähän maahan ei raken­neta varjo­yh­teis­kun­tia, joissa ilman lupaa maassa olevat elävät järjes­tel­män ulko­puo­lella, mutta sen kustan­nuk­sella.

Suomessa ei ole yhtä lakia yhdelle ja toista toiselle. Eikä täällä ole alueita, joilla suoma­lai­nen laki ja tasa-arvo eivät päde.

Yhden asian sanon painok­kaasti, koska se on minulle henki­lö­koh­tai­sesti tärkeä. Suomessa ei tingitä nais­ten ja tyttö­jen oikeuk­sista. Ei minkään kult­tuu­rin, ei minkään perin­teen eikä minkään uskon­non takia. Suomessa kasvava tyttö saa opis­kella, valita ammat­tinsa, valita itse puoli­sonsa ja liik­kua vapaasti riip­pu­matta siitä, missä hänen vanhem­pansa ovat synty­neet. Jos joku ei tätä hyväksy, ongelma ei ole Suomessa.

Panin merkille, että SDP on löytä­nyt maahan­muut­to­po­li­tii­kan. Terve­tu­loa mukaan.  Monet niistä esityk­sistä, joita dema­rit nyt ylpeinä esit­te­le­vät, ovat jo muut­tu­neet lain­sää­dän­nöksi tämän halli­tuk­sen toimesta. Siitä huoli­matta, että dema­rit äänes­ti­vät niitä vastaan.

Kaikki, mistä tähän asti olen puhu­nut, lepää lopulta yhden asian varassa: sen, että Suomi on turvassa.

Venäjä ei ole muut­tu­nut. Se raken­taa soti­laal­lista voimaansa uudel­leen – myös meidän rajamme suun­nalla. Ukrai­nan sodan päät­ty­mi­nen ei tekisi Venä­jästä vaarat­to­mam­paa. Se vapaut­taisi sen voima­va­roja muualle. Siksi Suomen vastaus on selvä: vahva oma puolus­tus, koko maan puolus­ta­mi­nen, ylei­nen asevel­vol­li­suus ja Euroo­pan vahvim­piin kuuluva reservi. Ja niiden rinnalla täysi­pai­noi­nen Nato-jäse­nyys. Me emme ole Natossa vain saadak­semme turvaa. Me olemme siellä myös tuot­ta­massa sitä.

Turval­li­suus ei ole pois hyvin­voin­nista. Päin­vas­toin. Ilman turval­li­suutta ei ole hyvin­voin­tia, jota puolus­taa. Vahva puolus­tus on se perusta, jonka varaan raken­namme kaiken muun – työn, kasvun, koulut, hoivan ja suoma­lai­sen arjen. Ja siitä perus­tasta kokoo­mus ei tingi.

Nyt palaan siihen perhee­ni­sään, jonka kohta­sin torilla. Siihen kysy­myk­seen, että milloin tämä kaikki hyvä alkaa näkyä hänen kaltais­tensa, taval­lista arkea elävien ja työtä teke­vien suoma­lais­ten arjessa.

Haluan kertoa hänelle ja jokai­selle suoma­lai­selle, mikä tämän kauan odote­tun muutok­sen voi vielä estää. Nimit­täin seuraa­vissa vaaleissa ratkais­taan, raken­nam­meko tämän kään­teen päälle uuden menes­tys­ta­ri­nan vai pure­taanko kaikki taas pala palalta. 

SDP on kerto­nut, että se tekisi seuraa­van vaali­kau­den sopeu­tuk­sesta suun­nil­leen puolet sääs­töillä ja puolet veroilla. Kun sopeu­tus­tarve laske­taan miljar­deissa, myös veron­ki­ris­tyk­set laske­taan miljar­deissa.

Minä kysyn Antti Lindt­ma­nilta suoraan: keneltä ne miljar­dit otetaan? Palkan­saa­jalta? Yrit­tä­jältä? Ikänsä sääs­tä­neeltä? Lapsi­per­heeltä? Vai vähän jokai­selta? Vastauk­sen pitää tulla ennen vaaleja, ei niiden jälkeen.

Nyt SDP esit­tää vielä eril­listä puolus­tus­ve­roa, jonka varjolla Lindt­man kiris­täisi pääoma­ve­roja ja ansio­tu­lo­ve­roja. Siis taas uusi veruke verot­taa työtä ja yrit­tä­mistä. Se ei Kokoo­muk­selle käy!

Läpeensä vasem­mis­to­laista vero­po­li­tiik­kaa, joka verho­taan puolus­tuk­seksi! Siis onko Antti Lindt­man todella sitä mieltä, että aina kun valtion ydin­teh­tä­vien menot kasva­vat, suoma­lai­sille keksi­tään makset­ta­vaksi uusi vero? Tuleeko seuraa­vaksi polii­si­vero, tervey­den­huol­to­vero, koulu­vero?

Vanhoista menoista ei Lindt­man kykene aset­ta­maan tärkeys­jär­jes­tyk­seen euroa­kaan, mutta suoma­lai­silta hän on aina valmis otta­maan vielä reilum­min lisää. 

Puolus­tus on valtion ydin­teh­tävä. Jos turval­li­suu­teen tarvi­taan lisää rahaa – ja tarvi­taan – sille tehdään tilaa budje­tissa. Menot pannaan tärkeys­jär­jes­tyk­seen. Vaikeat valin­nat tehdään. Sitä kutsu­taan vastuun­kan­noksi. Tässä on kokoo­muk­sen ja SDP perus­ta­van­laa­tui­nen ero.

Ja kaikista tärkeim­missä kysy­myk­sissä: talou­dessa, tervey­dessä ja turval­li­suu­dessa, on SDP:llä pakka aivan leväl­lään. Yksi haluaa leikata sotesta miljar­din, toinen kiireh­tii torp­paa­maan, että ei käy. Velka­jar­ruun osa sitou­tuu ja osa irti­sa­nou­tuu. Turval­li­suus­ky­sy­myk­sissä rivit repei­le­vät. 

Siksi kysyn Antti Lindt­ma­nilta: Leika­taanko sotesta miljardi vai ei? Sitou­du­taanko velka­jar­ruun myös silloin, kun se pakot­taa vaikei­siin päätök­siin? Ja ennen kaik­kea: äänes­tääkö koko SDP edus­kun­ta­ryhmä ensi syksynä raja­tur­val­li­suus­lain puolesta – vai repeä­vätkö rivit jälleen, kun Suomen turval­li­suu­desta pitäisi kantaa vastuuta?

Pahinta, mitä nyt voisimme tehdä, on peruut­taa tehdyt päätök­set ja kään­tää kello takai­sin aikaan, jolloin Suomen taloutta luon­neh­dit­tiin Euroo­pan sairaaksi mieheksi. 

Juuri niin kävisi, jos vasem­misto saisi päät­tää. Olisi käsit­tä­mä­töntä käyt­tää koko­nai­nen vaali­kausi siihen, että ensin saadaan moot­tori käyn­tiin, kunnon vauhti päälle ja sitten Sdp:n Lindt­man tulee puhko­maan alta renkaat. 

Ja jos joku kuvit­te­lee, että veron­ko­ro­tus­ten tie on ”reilumpi”, kysy­kää siltä yrit­tä­jältä, joka harkit­see ensim­mäi­sen työn­te­ki­jän palk­kaa­mista. Kysy­kää palkan­saa­jalta, joka miet­tii, kannat­taako ottaa lisää vastuuta. Ja ennen kaik­kea kysy­kää siltä ihmi­seltä, jolla ei vielä ole työtä.

Me luotamme ihmi­seen enem­män kuin järjes­tel­mään. Me uskomme ihmi­sen omaan toimin­taan, emme holhoa­mi­seen. Me pidämme työtä, yrit­tä­mistä ja sääs­tä­mistä hyveinä, joista kuuluu palkita.

Meistä hyvä yhteis­kunta tarjoaa sekä tika­puita että turva­verk­koja. Tika­puita niille, jotka halua­vat kiivetä. Turva­verk­koja niille, jotka putoa­vat.

Meille sano­taan usein, että näiden välillä pitää valita. Että vastuu ja välit­tä­mi­nen olisi­vat vasta­koh­tia. Ne eivät ole. Ne ovat sama asia.

Sillä ilman kasva­vaa taloutta ei ole rahaa vanhus­ten hoivaan. Ilman työtä teke­viä ihmi­siä ei ole rahaa lasten kouluun. Ilman yrityk­siä, jotka pärjää­vät, ei ole varaa hyvin­voin­tiyh­teis­kun­taan, jota puolus­taa. Sillä työn­teolla ja yrit­tä­mi­sellä tämä kaikki makse­taan.

Talous kasvaa, mutta ei siksi, että Helsin­gissä on tehty päätök­siä. 

Se kasvaa, koska joku nousi tänään aamun hämä­rässä ylös ja lähti töihin. Se kasvaa, koska joku vei lapsensa päivä­ko­tiin, teki työpäi­vän, kävi illalla hoita­massa isäänsä hoiva­ko­dissa ja hoiti loput työt saatu­aan lapsen nukku­maan. Se kasvaa, koska joku opet­teli tässä maassa aikui­sena uuden kielen ja teki sen siksi, että halusi kuulua tänne. Se kasvaa, koska yrit­täjä ei luovut­ta­nut silloin, kun olisi helpompi luovut­taa. 

Nämä ihmi­set eivät odota meiltä kiitosta tai juhla­pu­heita. He odot­ta­vat meiltä yhtä ainoaa asiaa: että se kannat­taa. Että työ kannat­taa, että yrit­tä­mi­nen kannat­taa, että sääs­tä­mi­nen kannat­taa. Että lapsen saami­nen ei ole talou­del­li­nen rangais­tus ja että vastuun otta­mi­sesta palki­taan, eikä vero­teta kuiviin. 

Kokoo­mus ei suostu luovut­ta­maan Suomen ja suoma­lais­ten tule­vai­suutta taan­tu­muk­sel­li­sille voimille. Me emme aio kään­tyä takai­sin mennei­syy­teen. Me emme osta ääniä lasten­las­tenne piik­kiin ja jätä kesken työtä, joka on vihdoin alka­nut kantaa hedel­mää.

Seuraa­vissa vaaleissa me emme pyydä suoma­lai­silta palkin­toa tehdystä työstä. Me pyydämme heiltä luvan saat­taa se työ loppuun. 

Kiitos.

Lisää sisältöä samassa kategoriassa