Viisaita sanoja taloudesta

Jorma Ollila: Juhlapuhe Keskuskauppakamarin 90-vuotisjuhlassa 19.11.2008.

Mikä on järkevää talouspolitiikkaa syvän taantuman kynnyksellä?

Suomen taloudessa on pitkään mennyt hyvin, mikä on heijastunut yhteiskunnallisen keskustelun painotuksissa. Tilanne on kuitenkin viime kuukausina muuttunut ainutlaatuisen nopeasti, ja edessä on erittäin jyrkkä muutos huonomman talouskehityksen suuntaan. Korkeasuhdanteessa hyvin tehtävänsä hoitanut hallitus on joutumassa tulikokeeseen, jossa muutoin normaaleiksi katsottavat toimet eivät riitä; nyt on torjuttava kriisiä ja työttömyyttä sekä veroja keventämällä että mitoitukseltaan merkittävällä ja kasvupoliittisesti oikein kohdistetulla elvytyspolitiikalla.

Yhdysvalloista alkanut finanssikriisi on viime viikkoina levinnyt nopeasti koko maailmantalouteen. On yhä ilmeisempää, että vaikutukset ns. reaalitalouteen tulevat olemaan voimakkaan kielteisiä. Edessä on parhaimmillaankin syvä ja pitkä taantuma, joka tulee heijastumaan työttömyyden merkittävänä kasvuna. Tällöin monet julkiseen valtaan kohdistuvat vaatimukset voimistuvat samalla kun sen rahoitustilanne heikkenee. Miten muuttuneeseen tilanteeseen pitäisi reagoida talouspolitiikassa? Kenen käsissä ovat ratkaisun avaimet, jos kenenkään? Kaiketi maailmanlaajuisen ongelman hallinta edellyttää globaalilla tasolla sovittuja ratkaisuja? Mikä on Euroopan unionin rooli? Mitä Suomen hallitus voi tehdä kriisin torjumiseksi tai lieventämiseksi?

Ns. G20-maat kokoontuivat vastikään Washingtoniin keskustelemaan maailman ?finanssiarkkitehtuurin? uudistamisesta. Näin käynnistyvä työ tähtää Euroopan unionin toivomusten mukaisesti mm. sen varmistamiseen, että rahoitusmarkkinoiden säätely vastedes on kaiken kattavaa: sen tulee kattaa kaikki instrumentit, kaikki instituutiot ja kaikki maailman rahoituksellisesti merkittävät alueet. Näin voidaan paremmin välttää ?regulatory arbitrage? nimellä tunnettua ilmiötä, eli sellaisia säätelyn eroja hyödyntäviä rahoitustoimia, jotka viime vuosina ovat ruokkineet ?varjopankkien? toimintaa ja riskinottoa sekä kuplataloutta.

Tarvitaan myös tiiviimpää kansainvälistä yhteistyötä rahoitusinstituutioiden ja markkinoiden valvonnassa, ja Kansainvälisen Valuuttarahaston (IMF) asemaa tulisi vahvistaa. Talletusvakuutusjärjestelmiä tulisi harmonisoida ja luokituslaitosten toimintaa on arvioitava uudelleen. Rahoituslaitosten on syytä parantaa riskihallintaansa, vahvistaa pääomiaan ja tarkistaa palkkiojärjestelmiään. Ennen kaikkea on vaadittava nykyistä suurempaa läpinäkyvyyttä; eri instrumenttien ominaisuudet ja riskit on voitava tunnistaa ja niiden arvioimiseksi tulee olla riittävästi raportoitua tietoa.

Rahoitusjärjestelmän kehittäminen auttaa tulevien kriisien ehkäisemisessä. Toivottavasti maailma vastedes kykenee paremmin sovittamaan yhteen dynaamiset ja innovatiiviset rahoitusmarkkinat makrotaloudelliseen vakauteen. Nyt vallitsevassa tilanteessa on kuitenkin ensisijaista, että pystytään rajoittamaan käsillä olevan finanssikriisin leviämistä ja sen reaalitaloudellisia vaikutuksia. Tätä ei hoideta säätelyn keinoin, tällöin on kyse yleisen talouspolitiikan haasteesta.

Kuten Washingtonin kokouksessa hyvin ymmärrettiin, G20-maiden tulisi nyt kantaa huolta kokonaistuotannon kasvua tukevan kysynnän ylläpitämisestä. Lisäksi on ensiarvoisen tärkeää vastustaa kaikkia protektionistisia pyrkimyksiä. Koolla olleet G20-maat pitivät laajalla rintamalla toteutettavaa raha- ja finanssipoliittista elvytystä tarpeellisena. Tilanne on tässä suhteessa melko kuitenkin erilainen Yhdysvalloissa ja Euroopassa.

Yhdysvaltojen keskuspankki (?Fed?) on jo pitkään harjoittanut hyvin reaktiivista, nopeiden ja voimakkaitten liikkeiden politiikkaa. Edellisen puheenjohtajansa, Alan Greenspan?in johdolla Fed tuki talouskasvua matalien korkojen kautta siinä määrin, että tuon politiikan nyt arvioidaan myötävaikuttaneen asuntohintakuplan syntymiseen. Talousnäkymien synkentyessä Fed on viimeksi kuluneen vuoden aikana jälleen alentanut ohjauskorkoaan nopeasti ja matalalle tasolle.

Taustalla on nykyisen pääjohtajan, Ben Bernanke?n pelko siitä, että finanssikriisi uhkaa johtaa hyvin jyrkkään talouden alamäkeen. Kuten hyvin tiedetään, Ben Bernanke kirjoitti väitöskirjansa 1930-luvun lamasta, joka hänen mielestään oli ennen kaikkea ?luottolama?. Yhdysvaltojen vasta valittu presidentti, Barak Obama, näyttää olevan ohjaamassa maataan voimakkaan finanssipoliittisen elvytyspolitiikan tielle. Hän haluaa nopeita toimia verotuksen keventämiseksi ja kotimaisen kysynnän tukemiseksi. Samalla hän kaavailee merkittäviä investointeja ja muita panostuksia Yhdysvaltojen perusrakenteeseen ja tutkimukseen.

Lisäksi on muistettava, että Yhdysvaltojen talous on Eurooppaan nähden dynaaminen ja sopeutumiskykyinen. Näistä syistä Yhdysvallat saattaa hyvinkin onnistua talouspolitiikan avulla kääntämään talouden kohtuullisen ajan kuluessa uuteen nousuun.

Voi kysyä, eivätkö Yhdysvaltojen liittovaltion suuret budjettialijäämät muodosta elvytykseen nojautuvan talouspolitiikan estettä? On esitetty arvioita, että alijäämä pian voisi nousta vuositasolla jopa 1000 miljardin dollarin suuruiseksi! Vastaus on, että kaikki on suhteellista: voimakas elvytyspolitiikka parin vuoden ajaksi lisää liittohallituksen velkaa, mutta vaikutus ns. rakenteelliseen rahoitusalijäämään jää sittenkin melko vähäiseksi.

Yhdysvaltojen edelleen jatkuva väestön kasvu yhdistettynä positiiviseen tuottavuuskehitykseen mahdollistaa talouskasvun jatkumisen suotuisana ja auttaa pitämään julkisen sektorin pitkän tähtäimen rahoitusnäkymät siedettävinä. Halutessaan Yhdysvallat voi käyttää sekä rahapolitiikkaa että finanssipolitiikkaa talouden saattamiseksi uudelle kasvu-uralle.

Euroopan tilanne on vaikeampi. Kriisi alkoi Yhdysvalloista (?subprime? asuntolainat, ?Lehman Brothers? jne.), mutta talouden heikkeneminen saattaa Euroopassa silti muodostua voimakkaammaksi tai ainakin pitkäaikaisemmaksi. Euroopan keskuspankki on ollut kovin hidas ja varovainen ohjauskorkonsa alentamisessa.

Varovaisuudella on toki perustelunsa, mutta kriisin kolkuttaessa voisi keskeiseltä viranomaiselta toivoa nopeaa ja päättäväistä toimintaa. Korkopolitiikan vaikutukset toteutuvat joka tapauksessa vain aikaa myöten. Vaarana myös on, että rahapolitiikka pessimismin voittaessa alkaa menettää tehoaan.

Finanssipolitiikan osalta tilanne Euroopassa on vielä hankalampi. Yhtäältä kukin maa päättää omasta budjettipolitiikastaan. Yhteisötasolla voidaan vain pyrkiä koordinoimaan eri maiden toimintaa. Tällöin etusijalla on ?vakaus- ja kasvusopimuksen? puitteissa tapahtuva koordinointi, joka tähtää ns. ?liiallisten? alijäämien torjumiseen. Tässä ei talouden hyvinä vuosina juuri onnistuttu, ja useimpien EU-maiden julkisen sektorin rahoitus kärsiikin nyt melkoisista alijäämistä ja ns. ?kestävyysvajeista? (eli alijäämät eivät näytä poistuvan vaikka talous kasvaisi trendinsä mukaisesti).

Näkymiä varjostavat edelleen väestön ikääntyminen ja työvoiman tarjonnan supistuminen sekä monessa maassa heikko sopeutumiskyky talouden rakennemuutoksiin. Vaarana on, että Eurooppa näistä syistä juuttuu pitkäksi ajaksi heikkoon talouskehitykseen kaikkine ongelmineen kuten korkea työttömyys ja paineet julkiseen lisävelkaantumiseen. Tästä syystä nopeat elvytystoimet juuri nyt ovatkin välttämättömiä alijäämien kasvusta huolimatta. Vakaus- ja kasvusopimuksen kriisiaikoja varten laaditut poikkeusklausuulithan sallivat alijäämien kattojen tilapäisen ylittämisen.

Elvytyksen keinojen valinnassa on tärkeätä välttää sellaisia toimia, jotka ovat ristiriidassa rakenteellisten uudistustarpeiden kanssa. Eurooppa ei tarvitse auringonlaskualojen yritysten tukiaisia, vaan tutkimus- ja kehityspanostuksia, koulutuksen uudistamista ja infrastruktuurin parannusinvestointeja.

Entä mitkä ovat Suomen ja Suomen hallituksen mahdollisuudet lievittää kansainvälisten ongelmien vaikutuksia maassamme?

Suomi, kuten muutkin pohjoismaat, omaavat eräiltä osin parempia lähtökohtia kohdata edessä olevia vaikeuksia. Pankkien riskit ovat meillä suhteellisen pieniä ja yritysten taseet ovat pääosin melko vahvoja. Lisäksi hallitus on jo varautunut pankkeja turvaaviin takuisiin ja pääomittamiseen. Julkisen sektorin rahoitus on moniin Euroopan maihin nähden hyvällä tolalla. Hallitus on hyvien vuosien aikana aivan oikein pyrkinyt varautumaan siihen, että laihempia vuosia saattaa olla edessä. Yhteiskunnassamme ymmärretään, että sopeutuminen maailmantalouden muutoksiin on väistämätöntä, vaikka se yrityksissä usein edellyttää kipeitä päätöksiä.

Tarvittavia linjauksia ja toimia pohdittaessa on tunnustettava, että kukaan ei näissä oloissa voi varmuudella arvioida näköpiirissä olevien ongelmien syvyyttä ja kestoa. Tämä vaikeuttaa haasteisiin parhaiten vastaavan talouspolitiikan hahmottamista. Jos taantuma on syvä mutta lyhyt V-muotoinen, on voimakas elvytys kotimaisen kysynnän ylläpitämiseksi houkutteleva keino kuilun ylittämiseksi. Jos taantuma on pitkäaikainen leveän U:n tai jopa L:n muotoinen, voi sillan rakentaminen osoittautua kovin vaikeaksi. Tätä ajatellen on annettava suurempaa painoa sopeutumiskykyä vahvistaville ja kilpailukykyä kohentavalle toimenpiteille. Joka tapauksessa on syytä hakea keinoja, jotka ovat hyödyllisiä eri olosuhteissa, sekä lyhyellä että pitkällä aikavälillä. Näistä lähtökohdista voi esittää mm. seuraavia näkökohtia:

Rahoitussektori

Käsillä olevan kriisin keskeinen piirre on rahoitusmarkkinoilla vallitseva luottamuspula ja rahoituksen ehtojen kiristyminen, joka vähentää mahdollisuuksia investointeihin ja aiheuttaa pahimmillaan merkittäviä ongelmia yritysten juoksevalle toiminnalle. Keskuspankkien toimet pankkien likviditeetin turvaamiseksi eivät tässä suhteessa auta, jos raha jää pankkeihin. Pankkien on täytettävä niille kuuluva tehtävät ml. normaalin liiketoiminnan ja investointien rahoittamisen suhteen. Hallituksen on takuiden ja erityisrahoitusta käyttäen turvattava mm. viennin rahoitusedellytykset.

Verotus

Hallituksen budjettiesitys pitää sisällään verokevennyksiä ensi vuodelle. Näistä esityksistä voi halutessaan löytää moitittavaa. Sekä useat kotimaiset ekonomistit että kansainvälinen valuuttarahasto ovat esimerkiksi pitäneet ruoan arvonlisäveron alentamista heikosti perusteltuna. Oma kantani on, että ruoan ALV-kannan alenemisen täytyy myös heijastua elintarvikkeiden kuluttajahintojen alenemisena; muuten on ilmeistä, että kilpailu vähittäiskaupassa ei toimi hyväksyttävällä tavalla.

Kaupan keskeiset toimijat varmaan tekisivätkin viisaasti, mikäli pitäisivät huolen siitä, etteivät antaisi aihetta tällaiseen johtopäätökseen. Itse linjaa, verotuksen keventämistä, ja erityisesti palkkatulojen verotuksen keventämistä, on kuitenkin syytä pitää oikeana: verotuksen keventäminen on Suomen talouspolitiikan kannalta keskeinen tavoite sekä suhdanne- että rakennepoliittisesti. Tässä tilanteessa se tukee kotitalouksien ostovoimaa ja kulutuskysyntää, mikä helpottaa tilannetta etenkin kotimarkkinoilla toimivien, usein pienten ja keskisuurten yritysten kannalta.

Pidemmällä aikavälillä työn verokiilan vähentäminen tukee työvoiman tarjontaa ja edistää työmarkkinoiden toimivuutta. Työn verotuksen keventäminen on siten sekä kysynnän elvytystä että tarjonnan talouspolitiikkaa. Lisäksi se vähentää työn ja pääoman verokantojen eroa ja tuosta erosta johtuvaa houkutusta työtulojen muuttamiseksi pääomatuloiksi verotusta silmällä pitäen.

Toinen verotusta koskeva kysymys koskee yhtiöverokantaa. Tuo verokanta on enenevästi kovan kansainvälisen verokilpailun keino. Yhtiöverokantaa on viime vuosina alennettu usein ja merkittävästi. Tuorein muutos on Ruotsin verokannan alentaminen aivan Suomen verokannan (26 %) tuntumaan. Taantuman oloissa tämä verokilpailu saattaa entisestään koventua.

Suomen kannalta on monestakin syystä olennaista, että kansainväliset yhtiömme jatkossakin investoivat Suomeen. Tässä valossa on uskoakseni vain ajan kysymys milloin yhtiöverokantaa on Suomessa alennettava.

Viime aikoina on keskusteltu pääomatuloveron ja työtulojen rajaveroasteiden erosta, joka on koettu ongelmallisen suureksi. Listattujen yhtiöiden osingot ovat kuitenkin osittain kahdenkertaisen verotuksen kohteena, jolloin jaettuihin voittoihin kohdistuva veroaste on 40,5 prosenttia. Tätä ei voi pitää erityisen matalana kansainvälisesti tai verrattuna työtulojen tavanomaisiin veroasteisiin. Tällä toteamuksella en kiistä sitä, että veroasteiden erot eräissä tapauksissa (listaamattomissa yhtiöissä) aiheuttaa verotuksen legitimiteettiä nakertavia ongelmia.

Joka tapauksessa on juuri nyt hyvä muistaa, että pääomatulojen verotusta uudistettiin vuonna 1993 siksi, että talouden rattaat saataisiin pyörimään ja talous nousemaan lamasta kestävään kasvuun. Tässä onnistuttiin varsin hyvin. Nyt on huono ajankohta lähteä verotuksen kiristämisen tielle.

Valikoiva elvyttäminen

Taantuma vähentää osaltaan verokertymiä ja heikentää julkisen talouden rahoitustasapainoa. Nykyään katsotaan yleisesti, että tämä ns. automatiikasta johtuva budjetin heikkeneminen on syytä sallia. Kameralistinen vaatimus budjetin tasapainottamisesta menoja leikkaamalla tai verotusta kiristämällä johtaisi tässä tilanteessa vain taantuman syvenemiseen.

Lisäksi voidaan esittää, että julkinen valta finanssipolitiikan keinoin aktiivisesti elvyttää taloutta taantumassa. Edellä jo todettiin palkkaverotuksen keventämisen tarjoavan tähän hyvän mahdollisuuden. Vielä suorempi vaikutuskeino on julkisten menojen lisääminen. Elvytystä voidaan perustella sillä, että yritykset leikkaavat tai lykkäävät investointejaan ja kotitaloudet vähentävät kulutustaan. Lisäksi vienti kärsii kun kysyntä supistuu muissa maissa. Näissä oloissa kotimaisen kysynnän tukemisella hallituksen toimin on eittämättä merkitystä, sillä yritysten on vaikea tuottaa ja työllistää jollei taloudessa ole tuotantoon kohdistuvaa kysyntää.

Julkisen vallan menopuolta tarkasteltaessa on hyvä pitää mielessä, että myös Suomen julkisen sektorin rahoituksen kestävyys on pitkällä aikavälillä ongelmallinen jos kohta vähemmässä määrin kuin monessa muussa EU-maassa. On varottava pysyvien menopaineiden lisäämistä, etenkin kun verotuksen keventämiseen on talouden toimivuuden turvaamiseksi selvää tarvetta. Tältä kannalta perustelluimpia ovat kertaluonteiset menolisäykset tai sellaiset, jotka vähentävät tulevia menopaineita.

Ilmeisiä kohteita löytyy infrastruktuuriamme ylläpitävistä ja sitä kohentavista korjausinvestoinneista, joiden toteuttaminen on usein hyvin työvaltaista toimintaa. Nyt resursseja alkaa olla saatavilla ja kustannustaso on kohtuullistumassa. Nyt on järkevää taloyhtiöiden toteuttaa putkiremontteja ja kuntien korjata kouluja ja vanhainkoteja sekä valtion panostaa liikenneverkostoon. Myös vuokra-asuntojen rakentamisen edistäminen talouspoliittisin toimin on järkevää silloin, kun resurssit muuten uhkaavat jäädä käyttämättä.

Valikoivasti elvyttävän politiikan perusteista ei Suomessa liene erimielisyyttä. Hallitus onkin, aivan oikein, jo budjettiesityksessä sekä siihen viime päivinä tehdyissä korjauksissa esittänyt lisäpanostuksia mm. liikennejärjestelmään ja vuokra-asuntorakentamiseen.

Suomen elvytyspolitiikan mitoitusta voi mielestäni arvioida seuraavasti:

Yhtäältä Suomen ensi vuoden budjetti on viritetty selkeästi elvyttäväksi. Toistaiseksi tehtyjen päätösten valossa finanssipolitiikka euroalueella on samassa määrin kokonaiskysyntää tukevaa lähinnä vain Espanjassa. Historian valossa budjetin elvyttävä vaikutus, joka vastannee noin vajaa prosenttia bruttokansantuotteesta, ei kuitenkaan ole kovin suuri.

Toisaalta talouden odotettavissa olevan kehityksen kulmakerroin on tällä hetkellä myös Suomessa erittäin huolestuttava. Normaalin suhdannevaihtelun mukaan viritetty politiikka ei vastaa nyt asetettavia vaatimuksia.

Itseään ruokkiva lasku on todennäköisesti pysäytettävissä vain poikkeuksellisen voimakkain toimenpitein. Tässä tilanteessa ei ole vaaraa siitä, että hyvin kohdistettu lisäelvytys johtaisi inflaatiota aiheuttavaan ylilyöntiin; vaarana on pessimismin leviäminen ja työttömyyden voimakas kasvu. Hallituksen on syytä valmistella lisätoimia kysynnän ja työllisyyttä ylläpitävän kasvun tukemiseksi.

Onko meillä varaa sallia valtion velan kääntyvän uudelleen kasvuun? Velkaantumisen vaaroja ei ole syytä vähätellä. Vastaus on silti varauksellisen myönteinen: Suomen julkisen sektorin rahoitus, kun huomioidaan myös eläkerahastot, on nykyisellään vahvasti ylijäämäinen. Vahvan rahoitusaseman etu on, että se antaa määrättyä liikkumatilaa ja sopeutumisaikaa vaikeuksien koittaessa. Milloin tuota liikkumatilaa käytettäisiin, jollei nyt? Julkisen sektorin rahoituksen saattaminen kestävälle tolalle on tärkeää, mutta siihen savottaan on ryhdyttävä talouden kasvaessa, ei taantuman oloissa ja sitä syventäen.

Työmarkkinoiden kohtaanto-ongelmien vähentäminen. Suomen työmarkkinat toimivat paremmin kuin monissa Keski-Euroopan tai Etelä-Euroopan maissa, mutta ne eivät toimi riittävän hyvin. Meillä on liian monta koulupudokasta ja nuorta, joka ei ole löytäneet tietään työelämään. Opiskelut kestävät Suomessa keskimäärin kohtuuttoman kauan, mikä lyhentää työuria alkupäästä. Meillä on edelleen liikaa hakeutumista ennenaikaiselle eläkkeelle; eläkkeelle siirtymistä tulisi keskimäärin voida myöhentää ja työuria tätä kautta pidentää tapahtunutta enemmän. Suomen soisi olevan houkutteleva maa korkeasti koulutetun työvoiman kannalta, niin kotimaassa koulutetun kuin muualta tänne hakeutuvan osalta. Näin ei tätä nykyä ole.

Voi kysyä, onko todella syytä puhua työvoiman tarjonnasta ja sen liikkuvuudesta aikoina, jolloin työn puute ja työttömyys ovat nousemassa etualalle. Vastaus on, että työmarkkinoiden toimivuuden parantaminen voisi olla tärkeä keino työttömyyden kasvun rajoittamiseksi. Suomessa on liian usein puutetta sekä työstä että työvoimasta, koska työvoiman kysyntä ja tarjonta eivät kohtaa alueellisesti ja ammatillisesti. Tarvitsemme suurempaa sopeutumiskykyä ja liikkuvuutta. Työn verotuksen keventäminen on tässäkin suhteessa tärkeä tekijä. Sosiaaliturvaa tulisi edelleen kehittää siten, että se kannustaa osallistumiseen työvoimaan ja helpottaa työllistymistä. On syytä odottaa mielenkiinnolla Sata-komitean esityksiä.

Takavuosina usein ajateltiin, että työttömyyden oloissa on syytä suosia varhaiseläköitymistä ja karsastaa työvoiman maahanmuuttoa. Tällainen ajattelu lähtee virheellisestä ajatuksesta, että yhteiskunnassa on vain tietty työn kokonaismäärä, jota voidaan jakaa työn tekijöiden kesken. Todellisuudessa työn määrä kasvaa jos työllistämiseen ja työn tekoon on riittäviä kannustimia. Yleisemminkin pätee, että rakenteelliset toimet talouden tehokkuuden edistämiseksi, niin verotuksen ja sosiaaliturvan kuin koulutuksen ja työmarkkinapolitiikan saroilla, ovat tuiki tarpeen ja tässä tilanteessa omiaan vahvistamaan uskoa tulevaisuuteen ja siten lyhentämään talouden heikkouden kestoa. Tämän takia hallituksen on myös syytä pitää kiinni T&K -panostuksia koskevista sitoumuksistaan.

Suomessa haikaillaan tuon tuostakin, ja etenkin talouden näkymien synkentyessä, paluuta kolmikantaan ja keskitettyyn tulopolitiikkaan. Hyvää tässä on ajatus siitä, että yhteisymmärrys eri osapuolten kesken on kansallinen etu ja helpottaa vaikeuksista selviytymistä. Sen sijaan on vaikea nähdä perusteluja sille, että eri toimet pitäisi nivoa laajaksi kokonaisuudeksi. Se voisi vain hidastaa, ehkä myös vesittää, tarvittavien toimenpiteiden toteuttamista. Nyt on syytä toimia nopeasti ja päättävästi.

Työmarkkinaosapuolten on kannettava huolta palkkamaltin toteutumisesta. Muuten vaarana ovat suuret vientimenetykset ja yritysten toiminnan siirtyminen muualle, mikä vaikeuttaisi entisestään työllisyystilannetta. Hallitus vastaa verotuksesta sekä toimista työllisyyden tukemiseksi ja taloudellisen kasvun edistämiseksi. Kullakin taholla on selkeä roolinsa, kukin kantakoon vastuunsa.

Suomen hallitus on aiempaa suurempien haasteiden edessä. Talouspolitiikassa kaivataan nyt moniottelijaa, joka turvaa rahoituksen ja tukee kysyntää sekä edistää joustavuutta ja luo uskoa tulevaisuuteen. Joka tapauksessa on realismia todeta, että Suomen talouspolitiikan mahdollisuudet ovat melko rajalliset. Ongelmana on, että koko maailmantalous on ajautunut vaikeuksiin. Suomen hallitus ei voi torjua globaalisen talouden ongelmia; emme tule tälläkään kertaa selviämään ?kuin koira veräjästä?. Valppaasti toimien ja yhteisin ponnistuksin voimme silti sopeutua vaikeuksiin pienemmin vaurioin ja jouduttaa talouden paluuta työllistävän kasvun uralle.