Stubb: Mistä rahat, Krugman?

Elvytystä ajava talousnobelisti osoittaa täyttä tietämättömyyttä eurooppalaisen talouspolitiikan todellisuudesta, kirjoittaa eurooppaministeri Alexander Stubb.

Kyproksen tilanne osoittaa, ettei Euroopan velkakriisi ole vielä ohi. Työtä on tehty, mutta sitä pitää jatkaa.

Kriisin hoidon johtonuorana on ollut luottamuksen palauttaminen talouteen.

Ilman luottamusta ei ole vakautta, yritykset eivät saa rahoitusta, investointeja ei tehdä, eikä työpaikkoja synny, Suomeenkaan. Tärkein edellytys luottamukselle on velkaantumisen pysäyttäminen Euroopassa.

Euroopan ajautuminen taantumaan loppuvuodesta 2012 on avannut periaatteellisen keskustelun linjasta. Tilanteesta voidaan vetää kaksi vastakkaista johtopäätöstä.

Euroopan komission mukaan vakauslinja on tuottamassa tulosta: Euroalueen julkisen talouden alijäämä on pienentynyt vuonna 2009 luvusta (6,3 prosenttia bruttokansantuotteesta) tälle vuodelle arvioituun 2,8:aan.

Kriisimaiden kilpailukyky on parantunut, ja niin Irlanti kuin Portugalikin ovat pääsemässä irti tukipaketeista. Työttömyys on kääntynyt laskuun.

Tiivistettynä: lääkekuuria pitää jatkaa, nyt tarvitaan kärsivällisyyttä. Annostelua voidaan muuttaa hieman tilanteen mukaan.

Amerikkalaisen taloustieteilijän Paul Krugmanin ja hänen hengenheimolaistensa mukaan euroalueen taantuma osoittaa, että peruslinja kriisin hoitamiseksi on ollut väärä ja syventänyt talouden supistumista.

He peräänkuuluttavat voimakasta elvytystä ja julkisia investointeja talouden saamiseksi kasvuun. Siis koko hoitosuunnitelma olisi laitettava uusiksi.

Julkisen kysynnän supistumisen vaikutus lyhyen aikavälin kasvuun on kiistaton ? vaikutuksen suuruudesta on eri arvioita. Tästä huolimatta krugmanlaisen ajattelun leviäminen olisi huono uutinen niin Euroopan kuin Suomenkin kannalta.

Krugman osoittaa lähes täydellistä ymmärtämättömyyttä siitä todellisuudesta, missä talouspolitiikkaa Euroopassa tehdään.

Talouspolitiikkaa tehdään kaikkialla kahden tekijän ristipaineessa: talouden ja politiikan.

Maailmantalous on järjestynyt viimeisen kymmenen vuoden aikana asentoon, jossa kehittyvät maat rahoittavat teollisuusmaiden velkaantumista.

Tämä epätasapaino on osaltaan koko viime vuosien kriisin takana. Itsekin olen vienninedistämismatkoilla saanut markkinoida Suomen valtion velkakirjoja muun muassa Algeriassa.

Krugman jättääkin kertomatta, mistä rahat kriisimaiden elvytykseen löytyisivät. Elvyttävä talouspolitiikka on kadonnut kriisiin ajautuneiden teollisuusmaiden keinovalikoimasta siitä yksinkertaisesta syystä, että rahaa ei kerta kaikkiaan ole.

Sitä ei ole säästössä eikä sitä saa markkinoilta kohtuulliseen hintaan. Vähä elvytysvara käytettiin jo finanssikriisin yhteydessä 2008?2010.

Kriisimaiden elvytyspolitiikka siis edellyttäisi, että muut euromaat rahoittaisivat niitä yhä suuremmilla summilla. Tämä tapahtuisi joko tukipakettien kasvattamisen, Euroopan keskuspankin tai eurobondien eli yhteisen velanoton kautta.

Tällainen yhteisvastuuseen siirtyminen tuskin saisi kovin suurta tukea Suomessa. En kannata sitä itsekään. Euroalue on kestävä vain, jos viime kädessä kukin jäsenmaa vastaa itse omasta taloudestaan. Muutoin hallituksilla ei ole riittävää motivaatiota toteuttaa kestävää politiikkaa ? siksihän koko velkakriisi pääsi syntymään.

On kuitenkin älyllisesti epärehellistä sekä vastustaa yhteisvastuuta että kannattaa elvyttävää politiikkaa kriisimaissa.

Talouskuri ja kasvun tukeminen eivät ole kuitenkaan pidemmällä aikavälillä toisilleen vastakkaisia tavoitteita. Päinvastoin, molempia tarvitaan. Kyse on painopisteestä ja ajoituksesta.

Julkisen talouden tasapainottamisella palautetaan luottamus maiden velanhoitokykyyn. Rakenteellisilla uudistuksilla luodaan edellytyksiä talouskasvuun ja uusien työpaikkojen syntymiseen. Näitä päätöksiä on luvassa myös Suomessa hallituksen kehysriihessä.

Kriisimaiden tukeminen pahimman yli on Suomen ja suomalaisten etu. Osallistumme siihen edistääksemme suomalaista työtä.

Siksi olemme osallistuneet tukipaketteihin, siksi olemme hyväksyneet EU:n rakennerahastojen panostuksen kriisimaihin, siksi olemme olleet valmiita keskustelemaan lainojen takaisinmaksuaikatauluista.

Ja siksi Euroopan keskuspankki harjoittaa tällä hetkellä kasvua tukevaa rahapolitiikkaa ja on sitoutunut tarvittaessa ostamaan valtioiden velkakirjoja jälkimarkkinoilta omt-ohjelmassa.

Jos euroalueen talouskriisiä vertaa sadan metriin juoksuun, olemme nyt jossain 60 tai 70 metrin paikkeilla. Kipu alkaa tuntua elimistössä, ja maali on hädin tuskin näkyvissä.

Paluu lähtöviivalle kokeilemaan uusia piikkareita Paul Krugmanin kanssa olisi kuitenkin silkkaa hölmöyttä.

Aamulehti 21.3.2013