Grahn-Laasonen: Mitä jätämme jälkeemme, on lastemme elämää

Viimeiset kuukaudet ovat herättäneet varmasti ihan jokaisen meistä miettimään, miten maailman nopeaan muutokseen pitäisi suhtautua.

Puhumme usein meistä. Mutta keitä ”me” olemme nykyään? Kun puhumme meistä, puhummeko suomalaisista, Suomessa asuvista, samalla tavalla ajattelevista, eurooppalaisista vai maailman kaikista ihmisistä?

Pakolaistilanne on tuonut lähelle sen, että me maailman kaikki ihmiset olemme entistä voimakkaammin sidoksissa toisiimme, riippuvaisia toinen toisistamme ja tekemisistämme.

Ei ole yhdentekevää, miten kohtelemme toinen toisiamme. Se mikä pätee kahden lähimmäisen välillä, pätee verkottuneessa maailmassa kaikkien ihmisten kesken. Toisen ihmisen kohteleminen huonosti synnyttää seurauksia ja vastareaktioita, oli sitten kyse yksittäisistä elämänkohtaloista tai kokonaisista kansakunnista. Näistä ylisukupolvisista vääryyksistä kärsimme parhaillaan eri puolella maailmaa.

Olemme ylpeitä siitä, että suomalaiset lapset ovat maailman kärkeä OECDn PISA-tuloksissa. Vähemmälle huomiolle on sen sijaan jäänyt se, että myös suomalaiset aikuiset ovat maailman huippua vastaavissa aikuisten PISA-vertailuissa. Erityisen hyviä olemme ongelmanratkaisutaidoissa.

Olemmeko saaneet aikaan ratkaisuja, joita voisi odottaa kansakunnalta, joka on ongelmanratkaisutaidoissa tutkitusti maailman paras? Olemmeko olleet maailman parhaita ratkaisemaan omia ongelmiamme viime aikoina? Emme.

Suomi velkaantuu raskaasti, talous ei ole kasvanut kohta neljään vuoteen. Moni suomalainen, joka haluaisi tehdä töitä, on töitä vailla.

Muutoksia on ollut vaikea saada aikaan, ja ihmiset ovat syystä turhautuneita ja tuntevat epäluottamusta meidän poliitikkojen tai esimerkiksi työmarkkinajärjestöjenkin kykyyn saada aikaan muutosta.

Miksi Suomen uudistumiskyky yskii?

Suomalaisen yhteiskunnan toimintatavat, rakenteet ja hyvinvointi on rakennettu aikaan, jolloin muutoksia oli suhteellisen vähän ja keskinäisriippuvuudet vähäisiä. Maailma oli vähemmän monimutkainen. Oli tehokasta rakentaa selkeä yhteiskunnallinen työnjako, jossa jokaista tehtävää varten oli oma vastuutaho, virasto tai viranomainen. Kukin pyrki tekemään työnsä mahdollisimman hyvin, eikä sotkettu toisten hiekkalaatikoita. Hallinto ja byrokratia oli toimiva tapa saada asioita aikaan.

Tuota yhteiskuntaa ei enää ole. Nyt muutoksia on paljon, ne ovat nopeita, ja niiden vaikutuksia on vaikea ennakoida, koska kaikki liittyy kaikkeen. Olemme, enemmän kuin koskaan aikaisemmin, riippuvaisia toinen toisistamme. Ei ole sitä virastoa, joka työnjakonsa mukaan kykenee yksin ratkaisemaan aikamme ongelmia. Siksi meidän on kyettävä tekemään asioita yhdessä. Oikeasti yhdessä.

Miksi me emme siihen sitten kykene? Olemme liikaa kiinni elämälle vieraissa rakenteellisissa ja ajatuksellisissa kahtiajaoissa ja siiloissa. Kun on voimakas kahtiajako, ja ajatus että omasta näkökulmasta pidetään viimeiseen saakka kiinni, muutosta ei synny. Syntyy pysähtyneisyyden asetelma. Se on valitettavasti suomalaisuuden kuva tällä hetkellä.

Tätä kahtiajakoa on kaikkialla, kun oikein tarkkaan katsotaan.

Hyvinvointietuuksien ja taloudellisen kestävyyden vastakkaisuus. Nyt kun käydään keskustelua säästölaeista, tämä asetelma on kärjistynyt. Eikö kummassakin ole itse asiassa samasta asiasta kyse, kestävästä hyvinvoinnista?

Työmarkkinapöydissä uudistukset eivät etene, koska työntekijöiden edut ja työnantajien edut nähdään toisilleen vastakkaisina, keskenään kilpailevina. Onko työviihtyvyys tai mahdollisuus sopia oman työn tekemisen ehdoista paikallisesti tuottavuuden vastakohta? Vai onko itseasiassa sekä työssä itsensä toteuttaminen, työviihtyvyys ja tuottavuuden kasvattaminen sama asia?

Tai hallinto. Voi hyvänen aika, millaisen keskustelun olemmekaan saaneet aikaan hallinnon kerroksista? Keskittäminen vai hajauttaminen, valtionhallinto vastaan vahva paikallishallinto. Kuitenkin samoja kansalaisia palvellaan, samoja palveluja tuotetaan ja samoja veroeuroja käytetään. Tai toisaalta palvelujen tuotannossa kilpailu siitä, kuka saa tuottaa, julkinen vai yksityinen. Näiden kahtiajakojen on loputtava. Nyt kun rakennamme sosiaali- ja terveyspalvelujen tulevaisuuden mallia, ihmisen on oltava oikeasti keskiössä, ei hallinnon.

Joko-tai -asetelman kummatkin näkökohdat ovat arvokkaita, mutta ne eivät yksinään vie asioita eteenpäin, vaan ne on kyettävä yhteensovittamaan tässä yhä monimutkaisemmassa maailmassa. Meidän täytyy oppia toteuttamaan niitä molempia samanaikaisesti. Se on uusi tapa toimia.

Kun mietimme hyvinvointipalvelujen kehittämistä, ihminen on usein kohde, jolle tehdään jotain. Joku tekee ne ratkaisut hänen puolestaan, hänen päänsä yläpuolella. Ja kun palaamme maailman fiksuimpaan kansakuntaan ja parhaisiin ongelmanratkaisutaitoihin, on hassua, miten vähän luotamme ihmisiin.

Luottamus on myös kaksisuuntainen katu. Miten kansalaiset voivat luottaa poliittisiin päätöksentekijöihin, jos päätöksentekijät eivät luota kansalaisiin. OECDn vertailujen mukaan Suomessa edelleen luotetaan poliittiseen päätöksentekoon, mutta kaikista OECD-maista luottamus oli kahden viime mittauksen välillä laskenut eniten juuri Suomessa. Luottamus on kuitenkin se minkä varassa yhteisistä asioista päätetään. Jos se murenee, kykymme kansakuntana tehdä uudistuksia lamaantuu. Me pystymme parempaan.

Lainsäädäntö, budjettiohjaus, työmarkkinasopimukset, kaikkea sitä tarvitaan, mutta tarvitaanko siinä mitassa kuin aikaisemmin. Se että annamme ihmisille enemmän vastuuta omasta elämästään ei tarkoita sitä että jättäisimme ihmiset oman onnensa varaan, vaan haluamme parantaa ihmisten hyvinvointia.

Siteeraamme mielellämme Suomessa Perustuslain 2 pykälää, jonka mukaan ”valtiovalta Suomessa kuuluu kansalle, jota edustaa valtiopäiville kokoontunut eduskunta”. Sen sijaan tavallisesti unohdamme kyseisen pykälän toisen momentin, jossa sanotaan, että ” kansanvaltaan sisältyy yksilön oikeus osallistua ja vaikuttaa yhteiskunnan ja elinympäristönsä kehittämiseen”. Uudet kansalaisaloitteet ovat hyvä alku, mutta vasta hyvin, hyvin pieni alku. Paljon tärkeämpää on mahdollisuus vaikuttaa suoraan niihin palveluihin, joita julkinen sektori tarjoaa.

Tämä on iso asennemuutos. Sen sijaan, että teemme poliittisia päätöksiä tai julkisia palveluja kansalaisille, meidän tulisi tehdä poliittisia päätöksiä ja palveluja kansalaisten kanssa. Yhdessä.

Kyse ei ole vain pienestä sanaleikistä, vaan vallankumouksellisesta asennemuutoksesta Muutosta ei enää tehdä ylhäältä alas, vaan yhdessä.

Kerron yhden esimerkin, jossa olemme olleet kaukaa viisaita jo aikoinaan. Kun kierrän maailmalla, minulta kysytään aina, mikä on suomalaisen maailman parhaan peruskoulun salaisuus. Opettajat, vastaan aina. Korkeasti koulutetut opettajat, joilla on maailman mittakaavassa kummastusta herättävän laaja pedagoginen vapaus tehdä työtään. Me suomalaiset luotamme opettajiin. Tiedämme, että he osaavat hommansa. He ovat ammattilaisia työssään, kehittäjiä. Meidän ei tarvitse valvoa heitä, ei kytätä, ei valita heidän puolestaan opetusmateriaaleja, ei tehdä standardisoituja kokeita. He ovat ammattilaisia, joilla on vapaus tehdä työtään omia aivojaan käyttäen, omaa ammattitaitoaan hyödyntäen lastemme parhaaksi joka päivä. Ja tulokset ovat maailman huippuja!

Yksi hallituksen kärkihankkeista on uudistaa peruskoulua vastaamaan maailman muutosta uuden pedagogiikan, uusien oppimisympäristöjen ja digitaalisen oppimisen keinoin. Se uudistus on esimerkki uudistuksesta, joka ei onnistu ylhäältä sanelemalla tai säätämällä lakia, että nyt käytätte tablettia koulussa. Se onnistuu vain mahdollistamalla opettajille ne valmiudet ja työkalut, joita he tarvitsevat tehdäkseen muutoksen luokkahuoneessa itse. Sillä laajalla pedagogisella vapaudella, joka heillä on ja sillä osaamisella, joka on maailman parasta.

Kokoomuslaisuuteen kuuluu usko ihmisiin. Se on meille tärkeää.

Olemme kokoomuslaisia, koska haluamme pyrkiä parempaan. Pyrkimys parempaan pitää sisällään toivon. Meillä on vaikeuksia Suomessa, on negatiivisia kehityskulkuja, mutta on myös paljon, paljon hyvää, toimivaa, monia ylpeyden aiheita. Vaikka joskus sanotaan, että vaikeina aikoina poliitikko ei saisi olla positiivinen ja että positiivisuus ei kuulu tähän aikaan, niin hyvänen aika, eihän se niin ole! Sitähän me juuri tarvitsemme, positiivisuutta ja uskoa tulevaisuuteen. Synkistelyllä ei Suomi nouse.

Taloudessa on paljon psykologiaa, ja Suomen taloudessa on mielestäni ollut paljon ahdistuksen psykologiaa. Totuutta ei pidä maalata toiseksi, mutta mahdollisuuksiin tarttumiseen tarvitaan positiivista uskoa. Sitä meidän tulee Kokoomuksessa kylvää

Me kykenemme parempaan. Olemme Suomena saavuttaneet menestystä nimenomaan kurkottamalla kohti uutta, se on ollut Suomen ihmeen ydin. Suomella, jos jollain kansakunnalla, on kaikki edellytykset lähteä rakentamaan maailman fiksuinta kansakuntaa. Tartumme teknologian mahdollisuuksiin, ja luomme edellytykset kouluttautua uusiin ammatteihin, kun vanhoja ammatteja kuolee ja uusia syntyy. Digitalisaatio synnyttää huimia mahdollisuuksia kasvun ja tuottavuuden lisääntymiselle.

Maailman mahdollisuuksiin tarttuminen edellyttää, että muutamme myös tapaamme toimia. Puramme yhteiskunnan siiloja. Uskallamme kokeilla asioita, ja tehdä kokeilujen pohjalta nopeammin johtopäätöksiä. Muutamme asennettamme epäonnistumiseen, näemme sen oppimisen mahdollisuutena.

Kokoomus täyttää sata vuotta vuonna 2018. On aika yhdessä miettiä, millainen on uusi Kokoomus. Miten uudistamme meille rakasta puoluetta vanhaa kunnioittaen, tulevaisuuteen uskoen, rohkeasti ja uteliaasti?

Olemme rakentaneet pian sata vuotta tulevaisuutta uskoen arvoihimme, jotka meitä yhdistävät. Sivistys, vapaus, vastuu ja demokratia, mahdollisuuksien tasa-arvo, kannustavuus, suvaitsevaisuus ja välittäminen. Näitä arvoja ei aika harmaannuta.

Kun katsomme taaksepäin, Suomesta rakennettiin historiallisesti lyhyessä ajassa yksi maailman parhaista maista monilla mittareilla. Me olimme sitä vahvasti rakentamassa, ja olemme siitä ylpeitä. Vaikka monet ongelmat on taklattu, emme ole haasteita vailla.

Pian satavuotias Suomi on samaan aikaan sekä hyvinvointiyhteiskunta että pahoinvointiyhteiskunta. Olemme pitkällä perushyvinvointipalvelujen ja -etuuksien turvaamisessa, mutta samalla moni voi henkisesti pahoin. Mahdollisuuksien tasa-arvon rakentamisessa meillä riittää vielä paljon töitä.

Samoin kuin maailman mahdollisuudet, myös suomalaisten tulevaisuudenodotukset ovat monipuolistuneet. Siksi on kiinnostavaa ja tärkeää kysyä suomalaisilta, mitä kullekin meistä merkitsee parempi tai onnellinen elämä. En usko, että poliitikot voivat tietää sitä ihmisten puolesta. Onnellisuuteen liittyy, paitsi turvallisuus ja hyvinvointi, myös mahdollisuus vaikuttaa omaan elämään. Tehdä siitä oman näköinen. On tärkeää, että annamme enemmän tilaa ihmisille itselleen rakentaa omaa unelmaansa, tehdä elämästään mahdollisimman hyvä, juuri sellaisena kuin se on hyvä hänelle.

J.K. Paasikivi sanoi vuonna 1929 Kokoomuksen puoluekokoukselle pitämässään puheenvuorossa, että ”nykyajan pyrkimysten päämäärä on mahdollisimman laajojen kansankerrosten henkinen ja taloudellinen kohottaminen ja saattaminen osallisiksi hyvinvointiin ja nykyaikaiseen sivistyselämään”.

Tämä sama päämäärä on vuosikymmeniä myöhemmin edelleen keskeinen osa kokoomuslaisen sivistysajattelun perustaa. Sivistysaatteemme on peruja jo J.V. Snellmanin ajoilta. Hän katsoi aina, että Suomen kansa voi saavuttaa kansakunnan roolin ainoastaan koulutuksella, ei voimalla. Saman ajatuksen varaan on hyvä rakentaa myös satavuotiaan Kokoomuksen tarinaa.

Kokoomus on käynnistänyt puolueen uudistustyön, ja siinä yhteydessä meidän on tarkasteltava, miten maailman myllerryksen keskellä Kokoomuksen aate ja asemointi on kestänyt aikaa, mitä on syytä uudistaa ja mitä perinteistä kiillottaa.

Tähän on tärkeää käyttää riittävästi aikaa ja energiaa hallitusvastuusta huolimatta.

Alusta alkaen Kokoomus, jo nimensä mukaisesti, on pohjautunut, ei etuajatteluun, vaan kokoavaan ja yhdistävään aatteeseen. Puolueessa on ollut aina läsnä sekä vapautta että sosiaalista vastuuta korostavat, perinteitä arvostavat ja yhteiskuntaa uudistavat näkökulmat.

Uuden Kokoomuksen on tehtävä omana aikanaan parhaansa tuon aatteellisen perinnön, eri näkökulmien yhdistämisen puolesta. Olemme aatepuolue, emme etujärjestö.

Säilyttää arvokasta perinteisestä ja uudistaa maatamme vahvasti on ehkä vaikein yhdistämisen tehtävä tässä ajassa. Niin paljon muuttuu niin nopeasti. Meidän vastuullisissa tehtävissä olevien, kaikissa puolueissa, on kyettävä rakentamaan turvallista siltaa tulevaisuuteen.

Kokoomus on aina elänyt ajassa, ollut tätä yhteiskuntaa eteenpäin vievä voima. Uudistaja. On silti tunnettava historiamme, jotta voi tehdä viisaita päätöksiä tulevaisuuteen. Työn tekemisen arvo. Realismin taju. Uskallus unelmoida ja yrittää. Maltti vaurastua. Kodin tärkeys. Kansainvälisyys. Vastuu heikommasta ja välittäminen toisista. Perinnön siirtäminen eteenpäin.

Olemme saaneet tämän maan, meillä nykysukupolvilla on vastuu viedä sitä eteenpäin, tehdä oma osuutemme sukupolvien ketjussa. On turha kuvitella ja väärin ajatella, että tämä maa tai maailma olisi meidän. Se on meillä lainassa. Ja se mitä jätämme jäljelle, jälkeemme, on lastemme elämää.