Sivistyspolitiikan verkoston blogikirjoitus: Suomi on maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta

Nykyisen hallituksen tavoitteena on tehdä Suomesta maa, jossa tekee mieli oppia koko ajan uutta (http://valtioneuvosto.fi/hallitusohjelman-toteutus/osaaminen). Suomalaisen koulutusjärjestelmän tehokkuus on tunnistettu ja tunnustettu tosiasia. Maailman muuttuessa myös koulutusjärjestelmäämme on rukattu käsillä olevan hallituskauden aikana reippaalla kädellä. Lähes jokainen kouluaste on saanut tuta uudistusten aallon. Vanha koulukulttuuri ja sen rakenteet ovat murtumassa, mutta yhä edelleen kulttuuriset syvärakenteet vaikuttavat kaikkeen koulussa tapahtuvaan toimintaan. Muutos synnyttää vastavoimia.

Olen kärjistäen kutsunut oppilaitoksia anarkistisiksi asiantuntijaorganisaatioiksi (Lehkonen 2009). Tällä tarkoitan sitä, että oppilaitoksen sisällä toimivilla ja oppilaitosta ulkopuolelta ohjaavilla on monia ristiriitaisia näkemyksiä asioiden tilasta ja halutusta suunnasta. Myös keinoista halutun suunnan saavuttamiseksi on epäselvyyttä. Opetusalalla toimivilla on suuri valta toimintansa suuntaamisessa ja toisaalta jokainen hallitus ohjaa sekä rahoituksen että normien avulla oppilaitoksia haluamaansa suuntaan. Ohjataan ja toimitaan, mutta löydetäänkö yhteinen sävel?

Jokaisella, joka on käynyt läpi koulujärjestelmämme, on vuosien sosiaalistumisprosessi takana, jonka kautta olemme sisäistäneet tietyt opetuksen ja oppimisen mallit. Katsomme koulujärjestelmää tutuksi tulleen organisaatiopilven sisältä, jolloin näkymät mahdolliseen toiseen tapaan toimia jäävät pilvenharsojen peittoon. Ihminen viihtyy tutussa pilvessä. On turvallista, kun ei tarvitse katsoa liian kauas. Mutta välillä maailma muuttuu niin, että on pakko ottaa pää pois pilvestä. Ja nyt niin on tapahtunut. Olemme olleet todistamassa erilaisten kriisien syntymistä. Koulupudokkaat, oppimistulosten lasku, syrjäytyminen, työttömyys, teknologian kehitys ja ilmastonmuutos tuovat ulkoisesta toimintaympäristöstä tuulia, jotka puhaltavat paksuimmatkin pilvet pois pakottaen katsomaan kauemmas. Toimintojen ajautuessa kriisin tarvitaan kykyä avoimeen dialogiin, jossa uskalletaan heittäytyä pohtimaan oman todellisuuden todellisuutta. Kouluorganisaation muutos on välttämättömyys.

Jotta Suomi olisi maa, jossa koko ajan tekee mieli oppia jotain uutta, tarvitaan sekä motivaatiota uuden oppimiseen että mahdollisuus siihen. Toimintamotivaatio syntyy, kun toiminnan uskotaan tai tiedetään johtavan johonkin arvokkaaksi koettuun. Kukaan opetusalalla ei voine kieltää oppijan hyvän toteutumisen olevan opetustyön keskiössä. Käsillä olevat kriisit kertovat, että tarvitsemme uusia toimintamalleja hyvän toteutumiseksi. Tarvitaan myös mahdollisuus oppia uutta. Täydennyskoulutusjärjestelmän uudelleen pohdinta on tarpeen, kuin myös resurssointi. Opetusalalla toimivilla pitää olla mahdollisuus lähteä pois koulusta ilman ajatusta heitteille jäävistä oppijoista ja tai opetustaakan alle jäävästä kollegasta.

Uusien näkökulmien löytäminen edellyttää uuden kohtaamista. Tarvetta on kehittää toisaalta järjestelmällistä opetusalalla työskentelevien koulutusta ja toisaalta oppilaitosorganisaation kulttuuria kohti avoimen dialogin sallimista.  Koulujärjestelmän perinteet ovat tehokkaita vastustamaan muutosta. Kulttuuri syö uuden strategian päivälliseksi ja pakottaa uusia ideoita pursuavan opettajan takaisin ruotuun. Tarvitaankin dialogisen johtamisen järjestelmällistä kehittämistä –  johtamista, joka sallii erilaisuuden ja erilaisista taustoista tulevat näkemykset koulussa tapahtuvan toiminnan suuntaamisessa kohti yhteistä päämäärää, oppijan hyvän toteumista.  Edellytyksenä on dialogisuuteen perustuva, persoonaa kunnioittava toimintakulttuuri. Esille tuleviin moninaisiin ongelmiin voidaan hakea luovasti ratkaisuja. Oppilaitoksista tulee muodostua kaikella tasolla oppimisorganisaatioita. Hallitusohjelman tavoitteeksi tulisi Olli-Pekka Heinosen sanoin (https://www.sitra.fi/artikkelit/dialogi-voisi-olla-hallitusohjelmassa/) lisätä myös dialogin kehittämisen. Näin Suomella olisi entistä paremman mahdollisuudet tulla maaksi, jossa koko ajan tekee mieli oppia jotain uutta.

Helena Lehkonen,
KT, yksi sivistyspolitiikan verkoston puheenjohtajista