Kokoomuksen ympäristö­verkoston marraskuun kolumni: Koskisodasta rakentavaan rauhaan

Istuin lapsuuteni kesinä monesti nuotion ääressä Kitka- ja Oulankajoen varressa ja kuuntelin paikallisten kalamiesten värikkäitä tarinoita Kuusamon koskisodasta. Miehet muistelivat usein, kuinka Imatran Voima ja Pohjolan Voima olivat taistelleet alueen hallinnasta niin tosissaan, että olivat tiputelleet isännille rahaa helikoptereista saadakseen alueita haltuunsa. Osa isännistä oli kuulemma myynyt koskiosuutensa kahteenkin kertaan.

Yhtiöiden aloittaessa kilpailun näiden jokien rakentamisesta ei kiinnostus luonnonsuojeluun ollut vielä Kuusamossa kovinkaan suurta. Onneksi tilanne kuitenkin ehti muuttua, eivätkä yhtiöt onnistuneet saamaan ehdotonta määräysvaltaa Kuusamon vesiin. Joet jäivät valjastamatta ja alueet on sittemmin säilytetty koskiensuojelulailla. Olen monen muun suomalaisen kanssa kiitollinen niille koskisodan veteraaneille, joiden ansiosta meillä on nyt mahdollisuus käydä latailemassa akkuja ja kalastelemassa Oulangan kansallispuiston upeissa maisemissa.

Viime aikoina on alkanut taas kuulua vaatimuksia koskiensuojelulain avaamisesta. Muun muassa keskusta ja kristilliset ovat näyttäneet ajatukselle vihreää valoa (KS 30.10.2014). Vesivoima on erinomaista säätövoimaa ja säätövoiman tarpeen arvioidaan kasvavan merkittävästi lähitulevaisuudessa tuulivoiman lisääntyminen myötä. Tämä on saanut monet toivomaan vesivoiman lisärakentamista sekä sen suurempaa hyödyntämistä jo rakennetuissa kohteissa.

Suhtaudun hyvin varauksella tällaisiin avauksiin. Toisaalta ymmärrän sen, että ilmastonmuutos ja sen seuraukset pakottavat meitä tarkastelemaan ennakkoluulottomasti kaikkia kotimaisia ja uusiutuvia energiatuotantomuotoja ja tuotannon lisäämismahdollisuuksia. Kuusamon jokien kaltaisiin, vielä vapaana virtaaviin jokiin en olisi kuitenkaan valmis koskemaan. Sen sijaan jo rakennettujen jokien osalta asiaa voitaisiin tarvittaessa riittävän vahvoilla perusteluilla harkita.

Tämä edellyttäisi kuitenkin sitä, että onnistuisimme huomattavasti nykyistä paremmin sovittamaan yhteen voimatalouden ja luonnontalouden tarpeet. Vähintä mitä lisärakentamisen vastapainoksi tulisi edellyttää, olisi kunnollisten kalateiden rakentaminen kansallisen kalatiestrategian mukaisesti.

Mieluiten pitäisin kuitenkin Pandoran lippaan kannen tiukasti kiinni ja jättäisin koskiensuojelulain ennalleen.

On myös muistettava, että vesivoima ei ole ainoa keino, jolla virtavesistöistä voidaan hyötyä taloudellisesti. Virtavesien kalatalous-, virkistys- ja matkailukäytöllä on tulevaisuudessa, vapaiden ja luonnonvaraisten koskien vähentyessä kansainvälisesti tarkasteltuna yhä suurempi arvo.

Me tavalliset sähkönkuluttajat voimme vaikuttaa myös oman toimintamme kautta virtavesistöjen hyödyntämistapoihin. Voimme esimerkiksi ryhtyä ostamaan vain EKOenergia-merkittyä vesisähköä. Ympäristömerkittyä vesisähköä saavat myydä ainoastaan yhtiöt, jotka voivat osoittaa GO-alkuperätakuilla sähkön tuotannon ympäristövastuullisuuden. Käytännössä merkintä takaa, että sähkö on tuotettu voimalaitoksissa, joiden toiminnassa on sitouduttu paikallisten ympäristöjärjestöjen suosittelemiin toimenpiteisiin omien ympäristövaikutusten vähentämiseksi. EKOenergia-merkityn vesisähkön myyjän on myös sitouduttava investoimaan tietty osuus myyntituloistaan EKOenergian Ympäristörahastoon, jonka varat käytetään vesivoiman aiheuttamien yleisten ympäristöhaittojen korjaamiseen.

Uskon, että pystymme löytämään tulevaisuudessa yhä enemmän tämän tapaisia keinoja vesivoiman ympäristöhaittojen minimoimiseen sekä vesistöjen teollisuus- ja virkistyskäytön toimivaan rinnakkaiseloon.

Mikael Palola
kansanedustaja (kok.)
Jyväskylä