Suomalainen puolue

1907 valitut ensimmäiset naiskansanedustajat. Edessä istuvat vasemmalta laskien: Alexandra Gripenberg ja Eveliina Ala-Kulju. Takana seisovat Hilda Käkikoski, Liisa Kivioja, Hedvig Gebhard. Kuva otettu Kaisaniemen järvipaviljongin parvekkeella.

Tsaari Aleksanteri II:n aikana valtiopäivätoiminnan elpyessä ja vapaampien olojen koittaessa poliittinen elämä aktivoitui ja puolueet muodostuivat.

Kielikysymys oli puolueiden synnyn perusta, näin oli myös Suomalaisen puolueen laita 1860-luvulla. Suomenkielisten johtajaksi nousi Yrjö Sakari Yrjö-Koskinen, joka oli sivistyksellisen ja poliittisen suomalaisuuden liikkeen varsinainen luoja.

Suomalainen puolue organisoitui toteuttamaan J.V. Snellmanin hegeliläisyyteen perustuvaa kansallista ohjelmaa. Snellmanin mukaan oli luotava oma kansallinen sivistys, jonka pohjana oli kansan kieli.

Oli perustettava suomenkielisiä kouluja ja määrättävä suomen kieli ruotsin rinnalle virkakieleksi. Sivistyneistön oli omaksuttava suomi pääkielekseen. Snellman vaati myös kansanopetuksen laajentamista, kirjastojen perustamista sekä valistavien kirjojen ja lehtien julkaisemista.

Toinen merkittävä tekijä Snellmanin ohjelmassa oli suomalaisten alhaisen elintason kohottaminen ja sen vaatimien uudistusten toteuttaminen. Vasta sitten, kun kansan elinmahdollisuuksia oli parannettu eikä kaikki aika kuluisi leivän hankkimiseen, kansalta riittäisi aikaa myös opillisen sivistyksen hankkimiseen.

Suomalainen puolue omaksui nämä ohjelmansa keskeisiksi periaatteiksi. Suomalainen puolue ei näin muodostunut pelkäksi kielipuolueeksi, vaikka kielikysymys olikin sen ohjelman perusta. Puolueen ohjelmaan kuului olennaisena osana myös suomenkielisen kansanosan sosiaalisen ja taloudellisen aseman kohottaminen.

Suomalaisen puolueen sosiaalipolitiikan kehittäjä oli ennen kaikkea Yrjö-Koskinen. Hän perusti ajattelunsa Bismarckin sosiaalipoliittisiin uudistuksiin ja sen perustana oleviin katederisosialistisiin oppeihin so. sosiaalireformismiin.

Ylhäältä tulevat sosiaaliset reformit olivat väline yhteiskuntarauhan säilyttämiseen ja kumouksellisen sosialismin vastustamiseen. Puolue toimi näin voimakkaasti mm. Kansanopetuksen järjestämiseksi ja omaksui vuoden 1907 vaaleihin varsin radikaalin sosiaalisen uudistusohjelman.

1800-luvun lopussa saavutetut voitot kielitaistelussa eivät kuitenkaan riittäneet Suomalaiselle puolueelle. Suomalaisen puolueen v:n 1906 ohjelma koostuu lähes yksinomaan kielikysymyksestä tai siihen sidoksissa olevista näkökohdista (mm. kouluohjelma). Kulttuuripoliittisena näkemyksenä oli tiukka suomalaiskansallisuus.

Kolmas Suomalaisen puolueen politiikan peruskysymyksistä oli Venäjän-kysymys, joka ei kuitenkaan puolueen ohjelmissa erityisesti korostunut. Silti sillä oli jo 1890-luvulta alkaen ollut monessa suhteessa periaatteellista merkitystä eikä sitä voinut myöskään erottaa kieli- ja kulttuuripoliittisista katsannoista.

Suomalaisella puolueellakin oli oma ongelmansa suhtautumisessa venäläisiin ja ortodokseihin. Senaatti kävi jatkuvaa torjuntataistelua estääkseen venäläisten ja ortodoksien oikeuksien laajentamista Suomessa. Suomalaisten ja Suomalaisen puolueen keskuudessa "venäläisyyden" torjunta säilyi hallitsevana piirteenä.

Suhtautuminen Venäjään ja venäläistämiseen jakoikin lopulta Suomalaisen puolueen vanha- ja nuorsuomalaiseen puolueeseen nk. sortovuosina. Suomen liikkumavara suhteessa Venäjään oli kansainvälisten suhteiden kiristymisen myötä kaventunut.

Venäläistämispolitiikka alkoi 1899 ja suhtautuminen venäläistämiseen jakoi puoluekentän. Suomalaisessa puolueessa hallitsevaksi suuntaukseksi tuli myöntyvyyslinja.

Puolueen ns. nuorsuomalainen fraktio suhtautui venäläistämispolitiikkaan tiukan perustuslaillisesta eli Suomen viranomaisten tuli olla noudattamatta sellaisia venäläisten viranomaisten toimia, joiden katsottiin olevan ristiriidassa Suomen laillisen autonomisen aseman kanssa.

Näiden fraktioiden henkilöt toimivat vielä Kokoomuksessakin ja voidaan perustellusti puhua Kokoomuksen nuor- ja vanhasuomalaisesta fraktiosta vielä 30-luvulla.